Pyhittäjä-äiti Eufrosyne Aleksandrialainen

Pyhittäjä Eufrosyne eli Aleksandriassa keisari Teodosios Pienen aikana (408-450). Hänen isänsä Pafnutios oli varakas ja ylhäinen mies. Perheessä ei kuitenkaan ollut lasta, mitä Pafnutios ja hänen vaimonsa kovasti surivat. He rukoilivat hartaasti Jumalaa suomaan heille lapsen ja vahvistivat rukouksiaan auttamalla runsaskätisesti köyhiä ja tarvitsevia. Pafnutios oli usein nähty vieras eräässä Aleksandrian lähellä sijaitsevassa luostarissa. Sielläkin hän pyysi hartaasti luostarin igumenia ja veljiä rukoilemaan perheeseensä lasta ja toi vaimonsakin isien siunattavaksi. Rukous tuli kuulluksi ja perheeseen syntyi tytär. Vanhemmat iloitsivat suloisesta lapsestaan ja antoivat hänelle nimeksi Eufrosyne, joka merkitsee iloa.

Eufrosynen ollessa 12-vuotias hänen äitinsä kuoli. Isä kasvatti ja koulutti lahjakasta tytärtään huolellisesti. Tyttären täytettyä 18 vuotta isä kihlasi hänet kaupungin ylhäisimmän miehen pojan kanssa.

Ennen suunniteltuja häitä Pafnutios vei Eufrosynen luostariin ja sanoi igumenille: “Toin sinulle nähtäväksi rukoustesi hedelmän, että siunaisit häntä. Olen näet päättänyt antaa hänet naimisiin.” Igumeni käski sijoittaa Eufrosynen luostarin vierasmajaan, siunasi hänet ja puhui hänelle paljon puhtaasta elämästä, myötätunnosta ja Jumalan pelosta, niin että tyttö hyötyi suuresti. Eufrosyne viipyi luostarissa kolme päivää ja osallistui isänsä kanssa kaikkiin jumalanpalveluksiin. Kaikki, mitä hän luostarissa näki, miellytti häntä kovin. Myös heidän kotonaan kävi usein Aleksandriaan asioille tulleita munkkeja.

Kerran kun Pafnutios oli poissa kotoa, eräs munkki tuli kutsumaan Pafnutiosta luostarin perustajan muistopalvelukseen. Isän poissa ollessa Eufrosyne sai tilaisuuden kysellä munkilta yksityiskohtaisesti luostarin elämästä. Lopulta hän huokasi: ”Minäkin tahtoisin valita luostarielämän, mutta pelkään isääni, joka tahtoo, että menisin naimisiin.” Munkki kuitenkin rohkaisi Eufrosynea ja neuvoi, että päivinä, jolloin hänen isänsä on luostarissa muistopalveluksessa, hän kutsuisi jonkun munkin leikkaamaan Eufrosynen hiukset ja vihkimään hänet luostarielämään. Näin kävikin. Muuan Makarios Egyptiläisen skiitan munkki sattui olemaan Aleksandriassa kirkossa, jonne Eufrosyne oli lähettänyt palvelijansa. Hän suostui Eufrosynen pyyntöön ja toimitti vihkimyksen hänen kotonaan. Heti sen jälkeen munkki poistui.

Eufrosyne oli nyt vihitty nunnaksi, mutta mihin hän menisi. Hän oli varma, että hänen isänsä etsisi kaikki naisluostarit läpikotaisin löytääkseen hänet. Niinpä hän pukeutui miesten vaatteisiin ja poistui yömyöhällä kotoaan. Seuraavana aamuna isän jo lähdettyä luostarista Eufrosyne saapui sinne ja pyysi tavata igumenin. Tämä ei tunnistanut häntä miehen asussa ja hiukset leikattuina. Eufrosyne esitteli itsensä Smaragdos-nimiseksi eunukiksi, joka oli tullut keisarin palatsista Konstantinopolista ja tahtoi antautua luostarikilvoitukseen. Hyväntahtoinen igumeni otti hänet mielellään vastaan. Jonkin ajan kuluttua igumeni kuitenkin sijoitti Eufrosynen erakkomajaan luostarin ulkopuolelle, koska hänen hehkeä ulkonäkönsä oli alkanut kiusata joidenkin veljien ajatuksia, ja uskoi hänet vanhus Agapioksen huomaan. Majassaan Eufrosyne paastosi ja rukoili, luki hengellisiä kirjoja ja veisasi psalmeja seisoen Jumalan edessä päivin ja öin niin että Agapios ihmetteli ja kertoi innoissaan veljestölle hänen kilvoittelustaan.

Kun Pafnutios tuli kotiin eikä löytänyt tytärtään, hän alkoi huolestuneena kuulustella palvelijoitaan. Nämä tiesivät vain, että illalla Eufrosyne oli ollut kotona mutta ei enää aamulla. Hän lähetti tiedustelemaan, oliko tämä ehkä kihlattunsa luona. Näin Eufrosynen sulhanenkin sai tietää hänen katoamisestaan ja kiirehti isänsä kanssa Pafnutioksen luo. Heti he lähettivät tiedustelijoita ratsain etsimään Eufrosynea kaikkialta Egyptistä ja Libyasta. Häntä etsittiin tuttavien luota, luostareista, erämaista ja luolista ja jopa laivojakin tutkittiin. Kun häntä ei kuitenkaan löytynyt, kaikki itkivät häntä kuolleena.

Surun murtamana isä meni luostariin ja langeten igumenin jalkoihin pyysi häntä: ”Rukoile minun syntisen puolesta, että rukoustesi hedelmä löytyisi. Tyttäreni on kadonnut.” Igumeni oli murheissaan ja pyysi kaikkia veljiä rukoilemaan Eufrosynen löytymistä. Isät ja veljet paastosivat viikon ja rukoilivat, mutta Jumala tahtoi antaa Eufrosynen jatkaa kilvoituselämänsä eikä ilmoittanut hänen olinpaikkaansa kenellekään. Igumeni lohdutti onnetonta isää: ”Jos tyttäresi katoamiseen liittyisi jotakin pahaa, Jumala olisi kyllä ilmaissut asian jollekin meistä. Hänen on täytynyt kadota jotakin hyvää tarkoitusta varten.”

Pafnutios jatkoi vierailujaan luostarissa. Kerran igumeni kysyi häneltä: ”Tahdotko tavata hyvän munkkiveljen, joka on tullut meille keisari Teodosioksen palatsista?” Ja hän käski Agapiosta viemään Pafnutioksen Smaragdoksen luo. Nähdessään isänsä Eufrosyne alkoi itkeä, mutta tämä luuli, että hän itki jostakin hengellisestä syystä. Isän mieleen ei juolahtanutkaan, että hänen edessään oleva laiha askeetti olisi ollut hänen tyttärensä. Eufrosyne puhui isälleen eri hyveistä ja muista sielulle hyödyllisistä asioista ja Pafnutios sanoi igumenille hyötyneensä suuresti tapaamisesta.

Elettyään luostarissa 38 vuotta Eufrosyne sairastui vakavasti. Pafnutios pyysi päästä häntä katsomaan. Sairasvuoteellaan Eufrosyne lohdutti häntä ja lupasi, että hän saa pian tietää jotakin kadonneesta tyttärestään. Hän pyysi Pafnutiosta jäämään luokseen luostariin kolmeksi päiväksi. Kun Eufrosyne tunsi kuoleman hetken lähestyvän, hän sanoi Pafnutiokselle: ”Älä enää sure tytärtäsi, sillä se olen minä. Ole täällä äläkä anna kenenkään muun valmistaa ruumistani hautausta varten.” Tämän sanottuaan hän antoi henkensä Jumalan haltuun.

Kuullessaan odottamattoman uutisen Pafnutios kaatui pyörtyneenä lattialle. Agapios virvoitti hänet tajuihinsa, ja veljestön keskuuteen levisi nopeasti uutinen, että Smaragdos olikin ollut Pafnutioksen kadonnut tytär. Kaikki olivat hämmästyksen lyömiä. Lisäksi eräs silmäsairautta poteva veli parani vaivastaan suudellessaan Eufrosynen pyhää ruumista.

Pafnutios itse jakoi omaisuutensa hyviin tarkoituksiin ja vietti elämänsä viimeiset kymmenen vuotta munkkina luostarissa. Suurena lohtuna hänelle oli, että hän sai käyttää vuoteenaan samaa olkimattoa, jota hänen tyttärensäkin oli käyttänyt. Kun Pafnutios kuoli, hänet haudattiin Eufrosynen viereen.