Pyhittäjä-äiti Eufrosyne Uusi

Pyhittäjä-äiti Eufrosyne Uusi¹ syntyi lasta kauan toivoneiden vanhempiensa hartaiden rukousten hedelmänä Peloponnesoksen Kalabrytassa (nykyinen Kalavrita) 800-luvun puolivälissä. Jo pikkulapsena hänessä oli jotain erityisen puoleensa vetävää. Eufrosynen lähestyessä teini-ikää hänen varakkaat ja vaikutusvaltaiset vanhempansa antoivat hänet kasvatettavaksi erääseen luostariin. Jo ennen hänen syntymäänsä he olivat luvanneet omistaa hänet Jumalalle. Eufrosyne innostui luostarielämästä. Hän oli nöyrä ja hiljainen ja voitti paastoinnossa jopa vanhat nunnatkin.

Vanhemmat tahtoivat sijoittaa Eufrosynen lopullisesti johonkin Konstantinopolin kuuluisista luostareista. He lähettivät hänet sitä varten hänen siellä asuvan setänsä perheeseen. Setä päätti kuitenkin huolehtia veljentyttärensä tulevaisuudesta tavanomaiseen tapaan ja kihlasi hänet pääkaupungin johtaviin sukuihin kuuluneelle miehelle. Järjestettiin loistavat häät.

Hääpäivän iltana morsian katosi. Hän oli lähtenyt salaa talosta ja piiloutunut lähistöllä olevaan rappeutuneeseen mökkiin. Siellä hän piileskeli kolme kuukautta syöden mukaansa ottamia leipäpaloja. Kun ruoka alkoi loppua, mökin omistanut mylläri alkoi unessa saada kehotuksia kutsua luokseen Eufrosyne-niminen neito. Hänen vaimonsa löysikin Eufrosynen tämän ollessa rukoilemassa. He pyysivät häntä tulemaan mukaansa, mutta Eufrosyne kieltäytyi, koska pelkäsi sukulaistensa löytävän hänet, ja pakeni salaa mökistä. Hän meni satamaan, jossa astui Mustallemerelle menossa olevaan laivaan.

Laivan poiketessa satamaan Mustanmeren suulla Eufrosyne poistui laivasta ja pukeutui miesten vaatteisiin. Hän muutti nimensä Johannekseksi. Hän alkoi kierrellä eri luostareissa ja erakkoloissa Mustanmeren rannikkoalueella ottaakseen oppia niissä asuvista kilvoittelijoista. Lopulta hän asettui pysyvästi erääseen luostariin, joka sijaitsi vuorenhuipulla ja jonka munkit kilvoittelivat erityisen innokkaasti.

Luostarissa Johannes-Eufrosyne teki kuuliaisesti monenlaista työtä: ammensi vettä kaivosta, kasteli kasvimaita, hakkasi halkoja ja kantoi niitä keittiöön. Rauhallisena ja hiljaisena hän puuhaili tehtävissään pitäen sydän aina Jumalassa. Kenenkään mieleen ei juolahtanut, että tuo askeesissa muut veljet jopa ylittänyt kilvoittelija olikin nainen. Näin hän eli luostarissa viisitoista vuotta.

Sitten luostarin igumeni kuoli. Munkit, jotka olivat oppineet kunnioittamaan ”veli Johannesta”, päättivät valita hänet uudeksi igumenikseen. Kun Eufrosyne kuuli tästä, hän ymmärsi, ettei hänellä ole muuta mahdollisuutta välttyä tehtävältä kuin poistua luostarista. Keskiyöllä hän kenenkään huomaamatta hiipi ulos luostarin portista ja käveli niin kauas erämaahan kuin jaksoi. Uudella paikkakunnalla hän kierteli ensin eri luostareissa, kunnes tapasi vuorella luolassa munkkivanhuksen, joka oli viettänyt kilvoituksissa lähes koko elämänsä. Eufrosyne tunsi heti, että hän oli kohdannut kaipaamansa hengellisen ohjaajan, ja pyysi saada jäädä tämän luokse. ”Paikka on vaikea, vesi kaukana eikä täällä kasva syötäviä yrttejäkään”, vanhus esteli, mutta suostui lopulta ottamaan ”Johanneksen” kuuliaisuusveljekseen.

Eufrosyne alkoi heti noudattaa samanlaista kilvoitusohjelmaa kuin ohjaajansakin ja palveli tätä käytännön puuhissa. Vesi piti kantaa luolalle neljän kilometrin päästä. Hän keräsi myös pensaita ja varpuja polttoaineeksi tuolla puuttomalla alueella.

Näin kului kymmenen vuotta. Eräänä päivänä kun vanhus oli luolassa ja Eufrosyne puhdisti ulkona tikun avulla täitä viitastaan, hän havahtui yhtäkkiä jonkun tullessa paikalle. Kohottaessaan katseensa hän näki yhden vanhempiensa palvelijoista. Tämä ei tietenkään tuntenut mieheksi pukeutunutta ja vuosien ja kilvoituksen muuttamaa Eufrosyneä. Mies kertoi Eufrosynelle tämän oman tarinan ja sanoi hänen isänsä lähettäneen palvelijoitaan eri suuntiin etsimään tytärtään. ”Ehkä sinä, kunnianarvoisa isä, olet jossakin tavannut jonkun Eufrosyne-nimisen naisen?” hän kysyi ja huokasi: ”Hänen vanhempansa kärsivät kauheasti tyttärensä menetyksestä.” Ensin Eufrosyne vastasi, ettei hänellä ole aavistustakaan kenestäkään sen nimisestä. Kuultuaan omaistensa tuskasta kipu lävisti kuitenkin hänen sydämensä ja hän vetäytyi syrjään itkemään. Lopulta hän alkoi lohduttaa palvelijaa: ”Jumala, joka huolehtii kaikista, kyllä näyttää hänet sinulle. Sano omaisille, että tytär on varmaan elossa ja vaeltaa Jumalan tietä. Luulen, että ne heistä, jotka vielä silloin elävät, saavat joskus nähdä hänet.” Sitten hän siunasi miehen ja päästi tämän lähtemään.

Tämän jälkeen erakkomajalla alkoi tapahtua erikoisia asioita. Paha henki oli raivostunut, kun palvelijan vierailu ei ollut saanut Eufrosynea horjumaan kilvoituksissaan. Vuorilta vyöryi kivisateita luolan päälle. Kuului ääniä ja huutoja. Munkkivanhus erotti niistä nimen ”Eufrosyne” ja alkoi ihmetellä: ”Miksi pahat henget ahdistelevat meitä näin kovasti? Mitä oikein on tapahtunut? Ja kuka on tuo Eufrosyne, jonka nimeä ne mainitsevat?” Eufrosyne puhui vain jotain epämääräistä pahan hengen juonista. Heti aamulla hän otti leilin mennäkseen muka hakemaan vettä, mutta lähti saman tien pois ja meni Mustanmeren rannikolle. Siellä hän luopui jonkin ajan kuluttua miehen vaatteista ja alkoi taas esiintyä naisena.

Lopulta Eufrosyne palasi kaikessa hiljaisuudessa Konstantinopoliin. Siellä hän asettui Lähteen Jumalanäidin naisluostariin. Muut nunnat huomasivat pian, että kyseessä oli kokenut kilvoittelija, joka eli jollain korkeammalla tasolla. Paasto, lakkaamaton rukous ja keljaan sulkeutuminen sekä ennen kaikkea Eufrosynestä säteilevä rauha ja rakkaus näyttivät kohottavan hänet ihmisluonnon yläpuolelle. Hän kaivoi itselleen keljaksi maanalaisen asumuksen pystyäkseen paremmin piiloutumaan ihmisiltä.

Hämmästyttävän kilvoittelijan maine levisi kuitenkin nopeasti, ja ihmisiä kokoontui hänen asumuksensa ympärille saamaan hänen siunauksensa tai vain nähdäkseen hänet. Keisari Leo Viisas (886–911) sai kuulla hänestä ja tuli häntä tapaamaan. Eufrosynen Jumalan innoittama viisas puhe miellytti keisaria niin, että hän alkoi käydä usein keskustelemassa Eufrosynen kanssa ja kysymässä hänen mielipidettään erilaisiin ongelmiin. Keisarin suurin murhe oli, ettei hänellä ollut lasta. Eufrosyne lupasi rukoilla asian puolesta.

Eräänä yönä Eufrosyne rukoili jälleen hartaasti lasta keisariparille kädet kohotettuina. Rukouksen jälkeen hän nukahti kevyesti ja tunsi valon laskeutuvan päälleen. Valkopukuinen enkeli seisoi hänen vierellään ja sanoi: ”Eufrosyne, enää sinun ei tarvitse nähdä vaivaa tämän asian edestä. Tiedä, että keisarille syntyy poika, joka tulee istumaan isänsä valtaistuimella.” Heti aamulla Eufrosyne lähetti keisarille kirjeen, jossa kertoi saamastaan sanomasta. Kun lapsi – tuleva keisari Konstantinos – sitten syntyi, keisaripari toi hänet heti Eufrosynen siunattavaksi ja vaatimalla vaati tätä ryhtymään pienokaisen kummiksi. Tapahtuma vaikutti suuresti keisarinna Zoeen, joka tämän jälkeen alkoi karttaa ylellistä palatsielämää ja hakeutui milloin vain mahdollista Eufrosynen köyhään majaan ja palveli häntä siellä omin käsin.

Kuuluisuus alkoi kuitenkin häiritä Eufrosyneä yhä pahemmin. Niinpä hän vielä kerran vaihtoi asuinpaikkaa ja siirtyi salaa Elävöittävän lähteen kirkon lähellä sijainneeseen hylättyyn pieneen Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Hän korjautti kirkkoa ja antoi kaivaa sen alle pienen maakuopan, johon hän asettui asumaan. Sitten hän valitsi kaksitoista samanmielistä naista, jotka perustivat pienen luostarin kirkon ympärille.

Piiloutuminen ei kuitenkaan Eufrosyneltä onnistunut. Keisaripari huolestui kovasti hänen katoamisestaan eikä jättänyt kiveäkään kääntämättä hänet löytääkseen. Ennen pitkää hänet löydettiinkin. Keisari halusi tehdä uudelle luostarille suuria lahjoituksia, mutta Eufrosyne ei siihen suostunut. Hän hyväksyi vain pienen vuotuisen valtionavustuksen, jota luostari siitä lähtien nautti.

Eufrosynen luona kävi myös Bysantin laivaston amiraali Romanos. Kun hän oli lähdössä pois, Eufrosyne tarttui häntä takin liepeestä ja sanoi: ”Mene rauhaan, lapseni, ja valmistaudu korkeampiin asemiin. Kuningasten Kuningas tahtoo sinun vielä palvelevan ihmisten hallitsijana. Älä kuitenkaan kiiruhda ottamaan valtaa ennen kuin se aika koittaa.” Romanos valittiinkin keisariksi Leon kuoltua, koska Leon poika oli vielä alaikäinen.

Skyytit ahdistivat noihin aikoihin Konstantinopolia ja olivat saapuneet aivan sen muureille saakka. Bysantin armeija kuitenkin torjui heidät. Eufrosynen luostari sijaitsi aivan kaupungin muurien vierellä ja sotatoimet häiritsivät sen elämää. Siksi Eufrosyne valitsi viimeiseksi asuinpaikakseen Jumalanäidin suojeluksen luostarin. Sielläkin hän eli maanalaisessa keljassa, jossa hän alkoi jo odottaa siirtymistä tulevaan elämään. Häneen iski jokin ankara tauti, joka halvaannutti hänet kokonaan. Vain puhekyky säilyi. Paljon ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista tuli hyvästelemään suurta kilvoittelijaa. Kun lähdön hetki sitten koitti, hänen kasvonsa kirkastuivat niin, etteivät läsnäolijat pystyneet katsomaan niitä. Kuollessaan Eufrosyne oli 69-vuotias.

Keisarinna Teodora valmisti Eufrosynen omin käsin hautausta varten. Kaikkialta tuli ihmisiä, jotka tahtoivat koskettaa hänen ruumistaan, ja tapahtui paljon sairaiden parantumisia. Myöhemminkin etenkin lapsettomat naiset kävivät pyhittäjä Eufrosynen pyhäinjäännösten ääressä rukoilemassa itselleen lasta, samoin monet kuurot parantuivat hänen taivaallisten esirukoustensa ansiosta.