Pyhittäjä Dionysios Olymposlainen

Pyhä Dionysios syntyi 1400-luvun jälkipuoliskolla nykyisessä Rizoman kylässä lähellä Meteoran kallioluostareita ja sai kasteessa nimen Demetrios. Hänen vanhempansa lähettivät hänet kouluun, ja heidän kuolemansa jälkeen hän ansaitsi elatuksensa opettajana ja kirjurina kotikylässään. Nuoresta pitäen hän oli tuntenut vetoa luostarielämään ja pian hän lähtikin munkiksi Suuren Meteoran luostariin. Siellä hänellä oli ohjaajanaan munkkivanhus Sabbas, joka vihki hänet viitankantajamunkiksi nimellä Daniel.

Daniel oli kuullut Athosvuoren munkkien hesykastisesta rukouselämästä ja alkoi itsekin kaivata Pyhälle vuorelle. Hänen ohjaajavanhuksensa ei kuitenkaan tahtonut päästää häntä lähtemään vaan lukitsi luostarin sisäänkäynnin ja kätki nuoratikkaat, joiden avulla munkit laskeutuivat alas luostarista.[1] Daniel oli kuitenkin varma, että hänen aikeensa oli Jumalasta. Jollain selittämättömällä tavalla hän laskeutui eräänä yönä salaa alas äkkijyrkkää kallionrinnettä ja suuntasi kulkunsa Athokselle. Siellä hän sai ohjaajakseen vanhus Serafimin, joka vihki hänet suureen skeemaan nimellä Dionysios. Pian hänet vihittiin myös diakoniksi.

Vanhus Serafim valittiin pian Pyhän vuoren protokseksi eli johtajaksi. Hän joutui lähtemään Athoksen asioissa Valakiaan nykyisen Romanian alueelle, jonka ruhtinaat avustivat auliisti Pyhää vuorta, jotta sen luostarit selviytyisivät osmanien ankarasta verotuksesta. Dionysios ei halunnut lähteä mukaan vaan tahtoi keskittyä hesykastiseen kilvoitteluun. Saatuaan vanhuksensa siunauksen hän jäi Athokselle Karakalloksen luostarin skiitan alueelle, jonne hän rakensi pienen majan vaikeapääsyiseen paikkaan. Siellä hän heittäytyi täysin rinnoin paasto- ja yörukouskilvoituksiin, teki maahankumarruksia sekä luki Raamattua ja muita hengellisiä kirjoja. Ravintona hän käytti kastanjoita, joita alueella oli runsaasti. Hän rakensi paikalle myös pienen kirkon Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Dionysios vietti paikalla kolme vuotta mitään omistamatta, mieli kokonaan taivaallisiin keskittyneenä.

Dionysioksen sydämessä paloi rakkaus Kristukseen, ja niin hänessä syttyi myös halu päästä käymään Pyhällä maalla. Hän lähtikin pyhiinvaellukselle ja kumarsi hartaasti kaikkia pyhiä paikkoja. Matkan varrella Ikonionin iäkäs piispa olisi tahtonut tehdä hänestä seuraajansa.

Dionysios palasi kuitenkin Athokselle ja alkoi laajentaa pikku kirkkoaan. Eräs hänen vieraansa näki kaksi enkeliä auttamassa häntä. Monet alkoivat vierailla Dionysioksen majalla keskustellakseen hänen kanssaan hengellisistä asioista. Tästä eräs ryöväri teki sen johtopäätöksen, että hänellä täytyi olla majassaan paljon vierailijoiden lahjoittamaa rahaa, ja päätti murhata hänet ja sitten ryöstää hänen keljansa. Nähdessään Dionysioksen eräänä päivänä poistuvan majastaan ryöväri asettui keljan edustalle väijytykseen odottamaan hänen paluutaan. Mutta Jumala sokaisi miehen, niin ettei hän nähnyt Dionysiosta, vaikka tämä kulki hänen ohitseen palatessaan majalleen. Kun mies meni lopulta ryöstämään majaa, hän löysikin Dionysioksen sisältä. Säikähtänyt mies tunnusti suunnitelmansa, pyysi anteeksi ja ryhtyi lopulta itsekin munkiksi.

Kun Dionysios oli elänyt kuin enkeli erämaassa seitsemän vuotta, häntä pyydettiin igumeniksi Filoteoksen luostariin. Hän suostui uhraamaan erakkoelämän suloisuuden veljiensä pelastumisen tähden. Hän sai pian luostarin talouden ja jumalanpalveluselämän hyvään järjestykseen. Eräät luostarin bulgarialaiset munkit eivät kuitenkaan hyväksyneet hänen toimiaan luostarin järjestyksen muuttamiseksi ja alkoivat käyttäytyä uhkaavasti. Silloin pyhittäjä katsoi viisaimmaksi poistua. Muutamia veljiä mukanaan hän siirtyi Beroian (Verian) skiittaan, jonka pyhä Antonios Uusi (17.1.) oli perustanut.

Skiitassakin Dionysioksesta säteilevä Jumalan armo veti hänen luokseen oppilaita. Hän rakensi uudelleen skiitan Pyhän Johannes Kastajan kirkon ja muutti skiitan yhteiselämäluostariksi, jossa noudatettiin Athosvuoren järjestystä. Luostarin ympärille asettui erakkoja, niin että paikasta tuli kuin munkkien kaupunki. Monenlaisista rakennusprojekteista ja hengelliseen isyyteen kuuluvista velvollisuuksista huolimatta Dionysios jatkoi Athoksella omaksumaansa askeettista elämää ja vielä lisäsi siihen hyväntekemisen. Hän jakoi runsaskätisesti köyhille kaikkea mitä luostarissa oli. Hän kävi myös kylissä opettamassa kansaa, joka pimeänä turkkilaisaikana oli usein täysin vailla kristillistä opetusta. Munkkejaan hän johti nöyrästi pitäen itseään kaikkien palvelijana.

Kun Beroian piispanistuin vapautui, kansa halusi yksimielisesti uudeksi piispakseen Dionysioksen. Hän pyysi miettimisaikaa ja sai Jumalalta vahvistuksen, ettei piispuus ollut häntä varten. Hän kätkeytyi ja lähti pian etsimään yksinäisempää paikkaa. Jo pitkään hän oli ollut kiinnostunut Olymposvuoresta, joka muinaisessa kreikkalaisessa mytologiassa oli ollut jumalten asuinsija. Sieltä hän löysikin ihanan metsäisen laakson, jota vuoripurot kastelivat. Hän alkoi rakentaa vuorelle uutta luostaria yhdessä oppilaidensa kanssa. Alueen turkkilainen valtaherra ei kuitenkaan hyväksynyt rakentamista ilman lupaa ja päätti vangita munkit. Dionysios sai ajoissa tiedon asiasta ja pakeni Pilionvuorelle, jonne hän perusti Survian luostarin.

Dionysioksen lähdön jälkeen monet luonnonkatastrofit koettelivat Olympoksen kyliä. Raesateet ja kuivuus pilasivat satotoiveet. Ihmiset yhdistivät nämä onnettomuudet pyhän kilvoittelijan karkotukseen. He saivatkin valtaherran, jonka verotulot katojen vuoksi olivat vähentyneet, kutsumaan Dionysioksen takaisin.

Palattuaan Dionysios asui ensin pienessä luolassa, mutta kun veljien määrä kasvoi, hänen täytyi taas ryhtyä rakennuspuuhiin. Silti hän vietti osan ajastaan myös Golgataksi nimeämässään erillisessä keljassa. Huolenpito köyhistä ja kansan opetus kuului osana hänen toimintaansa.

Kerran eräs paimen asettui laumoineen uuden luostarin lähistölle ja väitti paikan kuuluvan hänelle. Dionysios selitti miehelle, että lampaille olisi yllin kyllin laidunmaata muuallakin ja että hänen pitäisi poistua luostarin tuntumasta. Mies vastasi hänelle niin röyhkeästi, että Dionysios sanoi Jumalan puuttuvan asioihin ja suojelevan luostariaan. Pian tapahtui, että vuoresta irtosi iso kivi, joka tappoi monta miehen lammasta. Kun paimen ei vieläkään ymmärtänyt lähteä pois häiritsemästä munkkeja, loputkin lampaat sairastuivat ja kuolivat. Myös hän itse sairastui vaikeasti ja oli vain luuta ja nahkaa. Silloin hän tajusi, että syynä oli hänen oma röyhkeä tunkeutumisensa luostarin alueelle. Sukulaiset lähtivät viemään häntä aasin selässä Dionysioksen luo, että hän voisi pyytää tältä anteeksi. Matkalla he kohtasivat itsensä Dionysioksen, joka sääli miestä, siunasi hänet ja käski jättää hänet luostariin syömään kornellipuun marjoja, joita munkit käyttivät ravinnokseen. Viikon sisällä paimen parantui täysin ja palasi kävellen kotiinsa. Monet muutkin parantuivat pyhittäjän rukousten voimalla. Hänellä oli myös selvänäkemisen ja ennalta tietämisen lahja, jota hän käytti tarpeen vaatiessa.

Eräänä tammikuun aamuyönä, kun jo iäkäs Dionysios oli vierailemassa Demetriaksen vuoren luostarissa ja munkit lukivat puoliyöpalvelusta, hän tunsi kuolevansa. Munkit säikähtivät nähdessään hänet liikkumattomana, mutta sitten hän yhtäkkiä avasi silmänsä ja sanoi Jumalanäidin antaneen hänelle vielä vähän elinaikaa. Hän pyysi veljiä viemään hänet Olympokselle, että hän saisi antaa viimeiset ohjeensa munkeilleen ja kuolla siellä.

Olympoksella hän asettui Golgatan keljaansa, vaikka oli kylmä talvi eikä keljassa ollut lämmitystä. Hän kutsui luostarin johtavat veljet ja kehotti heitä säilyttämään uskollisesti Athosvuoren elämäntavan, jonka luostari oli omaksunut. Hän opetti: ”Eläkää yhteistaloudessa ilman henkilökohtaista omaisuutta, säilyttäkää veljesrakkaus, olkaa kuuliaisia, omistautukaa rukoukselle, tunnustakaa ajatuksenne ohjaajallenne, niin etteivät demonit pääsisi pesiytymään sieluunne. Sopikaa erimielisyytenne ennen auringonlaskua.”

Tämän sanottuaan pyhittäjä lähetti munkit pois. Hän taisteli sairautensa kanssa vielä muutaman päivän, kunnes antoi pyhän sielunsa Herran käsiin tammikuun 23. päivänä vuonna 1541. Pyhä Dionysios haudattiin rakennuttamansa kirkon eteishuoneeseen. Kun hauta monien vuosien jälkeen avattiin, reliikeistä huokui ihana tuoksu. Myöhemmin luostaria alettiin kutsua Pyhän Dionysioksen luostariksi. 1900-luvun lopulla pahasti rapistunut luostari jälleenrakennettiin ja sinne asettui uusi veljestö.

[1] Kallionhuipuilla sijaitseviin Meteoran luostareihin hakattiin portaat vasta 1920-luvulla.