Pyhittäjä Johannes Luolaansulkeutuja, Svjatogoralainen

Pyhittäjä Johannes (Ivan Krjukov) syntyi vuonna 1795 köyhään mutta hurskaaseen porvarisperheeseen Kurskissa. Seitsemänvuotiaana hän kuuli kerrottavan pyhittäjä Serafim Sarovilaisesta (2.1.), joka kilvoitteli tuolloin erakkona Sarovissa. Kertomus painui syvälle pienen Ivanin sieluun ja Jumalan armosta hänessä heräsi kaipaus munkkiuteen. Ivanin täytettyä yhdeksän vuotta vanhemmat antoivat hänet oppipojaksi uunikaakeleiden valmistajalle seitsemän vuoden sopimuksella. Mestari oli kova mies, joka löi Ivania. Kerran hän pahoinpiteli pojan perin pohjin, kun tämä oli pilannut kopeekan arvoisen kaakelin. Tätä elämää Ivan kesti sovitut seitsemän vuotta, kunnes pääsi siirtymään toisen mestarin oppiin.

Vanhempiensa toivomuksesta Ivan meni naimisiin. Vähitellen hän vaurastui ja perusti oman kaakeliuunitehtaan. Lisäksi hän omisti kaksi kestikievaria ja majatalon. Samalla hän säilytti hurskaan elämäntapansa ja muisti aina, miten oli lapsena haaveillut luostarielämästä. Jonkin ajan kuluttua Ivanin vaimo kuoli; lapsia ei ollut ja Ivanin isäkin kuoli. Saatuaan äidiltään siunauksen hän oli 38-vuotiaana vapaa toteuttamaan lapsuuden haaveensa. Hän meni igumeni Filaretin johtamaan Glinskin erakkolaan, jossa hänen hyväntahtoisuutensa ja intonsa rukoukseen pantiin pian merkille. Rukouksiinsa Ivan liitti suuret määrät maahankumarruksia. Eräs nuori kuuliaisuusveli opetti hänet lukemaan. Seitsemän vuoden kuluttua Ivan vihittiin munkiksi nimellä Ioanniki ja määrättiin luostarin taloudenhoitajaksi.

Kun Ioanniki oli kilvoitellut Glinskin erakkolassa 11 vuotta, pieni joukko munkkeja, Ioanniki heidän mukanaan, siirtyi Svjatogorskin luostariin Harkovin hiippakuntaan. Sielläkin Ioanniki sai vastuulleen työntäyteisen taloudenhoitajan tehtävän. Hän oli aktiivisesti mukana kunnostamassa luostarin vanhoja maanalaisia käytäviä, joissa munkit olivat ennen kilvoitelleet. Hän mieltyi erääseen kalkkikivikeljaan ja saatuaan siunauksen sulkeutui kilvoittelemaan siihen.

Kelja oli pieni, matala ja kylmä kuin kellari. Valo tuli sinne seinänraosta ja ilma oli hyvin kostea. Vuoteena oli ruumisarkku, ikoninurkassa analogi ja istuimena poikkisahattu puunrungon kappale. Ovessa oli aukko, jonka kautta hänelle annettiin ruoka. Päivittäin hän teki 700 maahankumarrusta, luki viisituhatta Jeesuksen rukousta ja tuhat rukousta Jumalansynnyttäjälle sekä lisäksi akatistoksia ja esirukouksia. Kerran kuukaudessa hän kävi kirkossa ja osallistui pyhään ehtoolliseen. Veljestö pilkkasi häntä. Toiset moittivat häntä ylpeäksi, toiset sanoivat, ettei hän tule kestämään, mutta hän kesti kaiken kärsivällisesti. Puolentoista vuoden kuluttua hänet vihittiin suureen skeemaan nimellä Johannes. Viiden vuoden kuluttua keljaan rakennettiin igumenin käskystä uuni. Johannes alkoi käydä luostarissa ehtoollisella kerran viikossa. Liturgian jälkeen hän siunasi ympärillään tungeksivaa kansaa. Vanhemmat munkkiveljet jatkoivat hänen arvostelemistaan, minkä hän hyväksyi tyynesti vastapainona kansan yhä kasvavalle kunnioitukselle. Jatkuva pimeässä oleskelu vei häneltä näön, mutta Jeesuksen rukous oli aina hänen huulillaan. Jumala soi hänelle lakkaamattoman rukouksen, hengellisen harkintakyvyn ja selvänäkemisen lahjan.

Pyhä Johannes kilvoitteli keljaan sulkeutuneena 17 vuotta. Viikkoa ennen kuolemaansa hän siirtyi igumenin määräyksestä luostarin sairaalaan, jossa hän antoi henkensä rauhallisesti Jumalalle vuonna 1867. Ukrainan ortodoksinen kirkko kanonisoi pyhittäjä Johanneksen vuonna 1995.