Pyhittäjä Leo Optinalainen
Pyhittäjä Leo (Lev Nagolkin, ennen suureen skeemaan vihkimistä Leonid) syntyi vuonna 1768. Ennen luostariin menoaan hän toimi kauppa-apulaisena ja matkusteli ympäri Venäjää hankkien arvokasta elämänkokemusta ja ihmistuntemusta. 29 vuoden ikäisenä hän meni Optinaan, mutta siirtyi sieltä muutaman vuoden kuluttua Beloberegin luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi ja papiksi. Tutustuttuaan pyhittäjä Paisi Velitškovskin (15.11.) oppilaaseen skeemamunkki Feodoriin hän ryhtyi tämän uskolliseksi seuraajaksi. Vanhus Feodor oli asunut Moldaviassa pyhittäjä Paisin johtamassa Neamtsin luostarissa, mutta palasi pyhittäjän kuoleman jälkeen Venäjälle, missä hän joutui jatkuvan panettelun ja kateuden takia viettämään kiertelevää elämää. Hän opetti isä Leolle tieteiden tiedettä ja taiteiden taidetta, lakkaamatonta Jeesuksen rukousta, joka vähitellen puhdistaa sydämen himoista.
Neljän vuoden ajan isä Leo toimi Beloberegin luostarin johtajana, mutta vuonna 1808 hän jätti tehtävänsä ja siirtyi isä Feodorin ja tämän toisen oppilaan, myös Moldaviasta tulleen skeemapappismunkki Kleopan kanssa yksinäisyyttä ja hiljaisuutta etsien Valamoon. Kuuden vuoden ajan vanhukset asuivat Kaikkien pyhien skiitassa. Heidän hengellinen viisautensa ja nöyryytensä veti puoleensa munkkiveljiä ja pyhiinvaeltajia, mutta herätti monissa myös kateutta. Lopulta isät Feodor ja Leo lähtivät Valamosta Syvärin luostariin. Ohjaajansa kuoleman jälkeen vanhus Leo palasi vuonna 1829 takaisin Optinaan ja toi sinne ohjaajavanhusperinteen, jonka oli itse omaksunut isä Feodorilta. Igumeni Moisei uskoi heti koko veljestön ja vieraat hänen hengelliseen ohjaukseensa.
Vanhus Leoa oli koeteltu ja puhdistettu 30-vuotisen kilvoituselämän sulatusuunissa kuin kultaa, ja hän oli Jumalan kaitselmuksesta valmis ottamaan vastaan kaikki luokseen tulevat. Leon opetukset olivat täynnä hengellistä viisautta, jonka hän verhosi äärimmäisen yksinkertaiseen ja joskus leikilliseenkin puhetapaan. Hän tunsi suurta rakkautta ja sääliä koko ihmiskuntaa kohtaan, mutta saattoi olla puheissaan jyrkkäsanainen. Kooltaan hän oli suuri, suorastaan majesteettinen hahmo ja oli nuorena ollut kuulu ruumiinvoimistaan. Hän oli syntyisin alemmasta säädystä eikä omannut ulkonaista sivistystä, mutta osasi arvostaa ja ohjata myös älymystöä.
Koko elämänsä ajan vanhus Leo joutui kokemaan vainoa. Muutamat munkkiveljet, jotka eivät ymmärtäneet sisäistä hengellistä elämää vaan harjoittivat pelkkää ruumiillista kilvoittelua, alkoivat kadehtia häntä ja tekivät kantelun hiippakunnan piispalle. Vanhusta kiellettiin ottamasta vastaan ihmisiä, mutta pyhiinvaeltajia tuli jatkuvana virtana. Hänet siirrettiin skiitasta luostarin muurien sisälle, mutta kansa alkoi vaeltaa sinne. Kielloista huolimatta vanhus otti tulijat vastaan. ”En kutsu ketään luokseni, mutta en myöskään voi ajaa pois niitä jotka tulevat”, hän sanoi.
Vanhuksen ei kuultu edes elämänsä vaikeimpina päivinä lausuvan ainuttakaan kärsimätöntä tai valittavaa sanaa. Kukaan ei koskaan nähnyt häntä alakuloisena. Rauhallisuus, evankeliumin mukainen lapsenomaisuus ja kristillinen ilo olivat hänen pysyviä piirteitään. Kysyttäessä, miten hän oli saanut tuollaiset hengelliset lahjat, hän vastasi: ”Elä yksinkertaisemmin, niin Jumala ei jätä sinuakaan vaan osoittaa laupeuttaan.”
Pyhittäjä lausui lakkaamatta Jeesuksen rukousta. Ulkonaisesti hän eli ihmisten parissa, mutta oli sisimmässään Jumalan kanssa. Hänen hengellinen ohjauksensa vaikutti skiitan veljestöön, niin että he olivat kuin yhtä perhettä ja varoivat katseellakaan loukkaamasta toisiaan. Päivittäin he kävivät tunnustamassa ajatuksensa vanhukselle.
Syyskuussa 1841 vanhus sairastui ja tunsi kuolemansa lähestyvän. Lokakuun 11. päivänä hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja kovista kivuistaan huolimatta hän lähti Herran luo ilosta loistaen. Pyhittäjä Leo toimi Optinan luostarin ohjaajavanhuksena 12 vuoden ajan (1829–1841) ja siirsi kokemuksensa seuraajilleen vanhus Makarille ja Amvrosille, jotka olivat hänen uskollisia oppilaitaan.