Pyhittäjä Niketas Tunnustaja, Medikionin luostarin igumeni

Pyhä Niketas syntyi 700-luvun jälkipuoliskolla Bitynian Kesareassa lähellä Prussaa (nyk. Bursa) ainoana lapsena varakkaaseen kristittyyn perheeseen. Hänen äitinsä kuoli kahdeksan päivää synnytyksen jälkeen. Hurskas isä Filaretos antoi lapsen oman äitinsä hoitoon. Kun poika oli vähän varttunut, isä meni luostariin. Vietettyään muutaman vuoden Jumalalle otollista kilvoituselämää isä kuoli. Niketas oli tuolloin 11-vuotias.

Kesarean piispa otti Niketaksen kasvatettavakseen. Piispa opetti pojalle pyhiä kirjoituksia ja vihki hänet lukijaksi. Täynnä intoa Niketas tutki niin Uutta kuin Vanhaakin testamenttia. Herran sanat kaiken jättämisestä (Luuk.14:26) tekivät häneen suuren vaikutuksen, ja hän päätti noudattaa edesmenneen isänsä esimerkkiä, ottaa ristinsä ja seurata Kristusta. Niketas meni munkki Stefanoksen luo, joka elettyään ensin yhteiselämäluostarissa oli aloittanut erakkokilvoituksen luolassa kaupungin lähellä. Stefanos otti hänet joksikin aikaa oppilaakseen, mutta kehotti sitten häntä siirtymään yhteiselämäluostariin. “Siellä saat kokea niin murhetta kuin iloakin, siellä opit käytännön hyveitä eläessäsi toisten veljien parissa. Yhteisöllinen elämä opettaa sinulle arvostelukykyä ja kohoat oikeassa järjestyksessä kohti Jumalaa tarvitsematta pelätä eksytystä”, hän sanoi.

Nuorukainen totteli ohjaajansa neuvoa ja hakeutui pyhän Nikeforoksen (4.5.) vasta perustamaan Medikionin luostariin Bitynian Olymposvuorelle. Niketaksen esimerkillinen kuuliaisuus, syvä kiintymys hengelliseen isäänsä Nikeforokseen, paasto ja itsehillintä saivat kaikki veljet arvostamaan häntä. Viiden vuoden kuluttua patriarkka Tarasios (25.2.) vihki hänet papiksi Konstantinopolissa. Kun hän palasi vihkimyksen jälkeen luostariin, ikääntyvä igumeni Nikeforos luopumatta virallisesti igumenin asemasta alkoi vähitellen siirtää luostarin johtotehtäviä hänelle. Apunaan Niketaksella oli tunnettu munkki isä Athanasios, joka oli aloittanut kilvoittelunsa Symbolien luostarissa ja toimi luostarin taloudenhoitajana. Medikionin luostarissa oli noihin aikoihin lähes sata munkkia.

Näiden kolmen pyhän miehen hyveellisyys teki Medikionin luostarista aikansa malliluostarin, maanpäällisen taivaan, jossa ei koskaan lausuttu yhtään turhaa sanaa. Pyhä Niketas oli veljille kaikkien hyveiden elävä esikuva. Hänen johtamistapansa oli tiukka mutta nöyryydellä ja lempeydellä höystetty. Hänessä asuva Jumalan armo sai aikaan, että hän ennusti tulevia tapahtumia ja paransi sairaita, joita tuli luostariin. Jonkin ajan kuluttua sekä Athanasios että igumeni Nikeforos poistuivat tästä maailmasta. Munkkien sekä patriarkka Nikeforos I:n painostuksesta Niketas joutui virallisestikin ottamaan igumenin arvon. Hän jatkoi enkelimäistä kilvoitteluaan, ja hänen persoonansa veti puoleensa uusia veljiä, niin että luostari kasvoi hänen aikanaan.

Noihin aikoihin keisari Leo V Armenialainen (806–820) aloitti jälleen ikonien kunnioittajien vainot. Saadakseen puolelleen ortodoksisen kansan hän kutsui pääkaupunkiin tunnetuimmat luostarinjohtajat, joita hän taivutteli omaksumaan näkemyksensä. Kun keisari vetosi Herran sanaan, että Isää pitää rukoilla “hengessä ja totuudessa” (Joh. 4:22), perustellakseen siten ikonien käytöstä poistamista, Niketas vastasi keisarille, että ikonit hylkäävä kieltää Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi tulon, jolloin Hän sai kuvattavan hahmon. Keisari ymmärsi näkevänsä turhaa vaivaa. Peläten Niketaksen mainetta pyhänä miehenä hän päätti turvautua väkivaltaan ja käski heittää tämän vankityrmään, missä keisarin kätyrit kävivät vähän väliä pitämässä kuulusteluja.

Lopulta keisari Leo lähetti Niketaksen ja hänen kumppaninsa keskellä talvea jalkaisin Massalaian linnoitukseen Vähän-Aasian ylängölle. Heti kun he olivat tulleet perille, he saivat käskyn palata takaisin Konstantinopoliin. Patriarkka Nikeforos oli karkotettu ja hänen tilalleen oli laittomasti asetettu Teodotos. Niketasta ja muita tunnustajia houkuteltiin osallistumaan vain yhden ainoan kerran Teodotoksen toimittamaan liturgiaan ja vastaanottamaan pyhä ehtoollinen häneltä, minkä jälkeen he pääsisivät vapaiksi ja saisivat palata luostareihinsa. Keisari selitti heille, että Teodotoksella oli asunnossaan ikoneita, joita tämä kyllä kunnioitti mutta ei palvonut. Näännyttävä vankeus ja keisarin tekopyhät puheet saivat tunnustajat suostumaan tähän ehdotukseen.

Pian tämän tapahtuman jälkeen Niketas, joka oli tajunnut virheensä ja jota omantunnon soimaukset raatelivat, pakeni pääkaupungista ensin Prokonnesokselle Marmaran meren rannalle tarkoituksenaan katua siellä yksinäisyydessä. Mutta ajatellessaan, miten turmiollisesti hänen yhteytensä harhaoppisiin ikonien vastustajiin oli vaikuttanut kansaan, hän palasi takaisin Konstantinopoliin. Kaupungin keskusaukiolla hän teki julkisen kääntymyksen lyöden rintaansa ja tuomiten hairahduksensa, johon hän oli langennut yhtyessään toisten mielipiteeseen. Hänet vangittiin heti ja vietiin Pyhän Glykerian saarelle Akritaksen niemen lähelle. Siellä hän joutui lojumaan kuusi vuotta vankilassa ja kestämään alueen hallitusmiehen Anthimoksen epäinhimillistä käytöstä; miestä kutsuttiin ilkeytensä takia Kaifakseksi. Ikkunattomassa tyrmässä Niketas eli homehtuneella leivällä ja suolapitoisella vedellä. Hän oli kuitenkin valmis kärsimään mitä tahansa, kuolemankin, saadakseen anteeksi hairahduksensa ja säilyttääkseen ortodoksisen uskonsa. Mutta vaikka hänen ruumiinsa elikin ahdistuksessa, hänen henkensä kohosi jumalallisen näkemisen korkeuksiin. Hän sai Herralta ihmeiden armolahjan ja pystyi rukouksellaan vapauttamaan ystävänsä Sakariaksen, joka suorittaessaan Traakiassa keisarin antamaa diplomaattista tehtävää oli joutunut barbaarien käsiin.

Leo V:n kuoltua vuonna 820 Niketas pääsi vapaaksi, mutta hän ei palannut Medikioniin. Lankeemuksensa takia hän piti itseään arvottomana jatkamaan luostarin johtamista. Loppuelämänsä hän kierteli eri saarilla Konstantinopolin ympäristössä eläen yksin ja lohduttaen rukouksillaan sairaita ja onnettomia. Lopulta hän asettui pieneen taloon Kultaisen Sarven alueelle ja eli siellä enemmän enkelin kuin ihmisen tavoin. Muutaman kuukauden kuluttua hän sairastui ja antoi sielunsa Jumalan käsiin huhtikuun 3. päivänä vuonna 824. Suuri määrä munkkeja ja vainojen aikaisia tunnustajia, heidän joukossaan myös Tessalonikan arkkipiispa Joosef (14.6.), oli läsnä hänen hautajaisissaan. He saattoivat hänen ruumiinsa Medikionin luostariin, jossa se haudattiin pyhän Nikeforoksen viereen.