Pyhittäjä Pakomios Suuri

Pyhittäjä Pakomios syntyi ei-kristittyyn perheeseen Ylä-Egyptissä vuoden 292 tienoilla. Jo lapsena hän tunsi vastenmielisyyttä pakanallisia uhrimenoja kohtaan ja osoitti taipumusta hyvään. 20-vuotiaana hänet värvättiin armeijaan Maximianus Daiaksen taistellessa keisari Liciniusta vastaan. Thebaiksen alueella hän kohtasi ensimmäisen kerran kristittyjä, jotka tulivat yöllä kasarmiin suljettujen alokkaiden luo tuomaan heille ruokaa. Heidän hyvyytensä liikutti häntä, ja hän kysyi, keitä nuo ihmiset olivat. Hänelle kerrottiin, että he uskoivat Kristukseen, joka on luvannut maksaa satakertaisesti takaisin tulevassa ajassa niille, jotka rakkaudesta Häneen auttavat muukalaisia ja köyhiä.

Pian tilanne valtakunnassa muuttui ja alokkaat päästettiin takaisin siviiliin. Pakomios palasi kotiseudulleen, mutta ei enää vanhempiensa vaan paikallisten kristittyjen luo. Hänet kastettiin Senesetin kylässä olevassa kirkossa. Seuraavana yönä hän näki kasteen laskeutuvan ensin hänen päänsä päälle, sitten hänen oikealle kädelleen. Seuraavaksi kaste muuttui hunajaksi, jota alkoi vuotaa kaikkialle ympäristöön. Pakomios ryhtyi viettämään askeettista elämää palvellen samalla paikallisia asukkaita varsinkin seudulla riehuneen ruttoepidemian aikana.

Jumalallinen rakkaus valtasi Pakomioksen yhä syvemmin, ja kolmen vuoden kuluttua hän meni pyrkimään saman kylän ulkopuolella asuvan isä Palamonin (12.8.) oppilaaksi. Tämä oli ankara askeetti ja pelotteli Pakomiosta paljolla paastolla ja valvomisella, joka kuului hänen elämänjärjestykseensä. Pakomios lupasi kuitenkin kaikessa seurata hänen esimerkkiään. Lopulta vanhus suostui ottamaan hänet oppilaakseen. Hänellä olikin täysi syy olla tyytyväinen Pakomiokseen, joka oli hänelle kuuliainen kaikessa.

Kesäisin askeetit söivät kerran päivässä ja talvisin vain joka toinen päivä. He eivät koskaan käyttäneet öljyä tai muuta rasvaa, eivät liioin syöneet keitettyä ruokaa eivätkä juoneet viiniä. Kerran Pakomios lirautti Kristuksen ylösnousemusjuhlan kunniaksi tilkan öljyä keittämiensä villiyrttien päälle. Kun Palamon huomasi sen, hän kauhistui: ”Eilen minun Herrani ristiinnaulittiin ja nytkö minä herkuttelisin öljyllä?” Heidän jumalanpalveluksensa koostui katismoiden eli psalmijaksojen lukemisesta öin ja päivin. Elatuksekseen ja köyhien auttamiseksi he punoivat jouhista ja kuiduista säkkejä ja koreja. Öisin kun uni alkoi painaa heitä valvomiskilvoituksen aikana, he kantoivat koreissa hiekkaa paikasta toiseen pysyäkseen hereillä.

Nähdessään Jumalan pelon juurtuneen Pakomioksen sieluun hänen vanhuksensa salli hänen harjoittaa muitakin kilvoituksia, joita Herra hänelle osoittaisi. Hän saattoi mennä erämaahan rukoilemaan tai viettää koko yönsä hautojen keskellä kädet taivaaseen kohotettuina. Demonit hyökkäsivät hänen kimppuunsa öisten rukousten aikana, mutta hän ajoi ne pakoon Jumalaa ylistäen. Kerran hän meni autioituneeseen Tabennisin kylään. Kun hän oli viipynyt siellä useampia päiviä, hän kuuli rukoillessaan Jumalan äänen, joka käski häntä rakentamaan sinne luostarin, johon kokoontuisi paljon kilvoittelijoita pelastumaan hänen ohjauksessaan. Tämän kuultuaan vanhus Palamon meni hänen luokseen ja auttoi häntä rakentamaan paikalle keljan, jonka jälkeen hän palasi omaan keljaansa. Näin he alkoivat asua eri paikoissa, mutta pitivät yllä yhteyttä vierailemalla toistensa luona. Tällä tavoin he saattoivat nauttia toistensa saamista armolahjoista. Pian Palamon kuitenkin sairastui vesipöhöön ja kuoli. Pakomios oli hänen kanssaan ja hautasi hänet.

Pian Palamonin kuoleman jälkeen Pakomioksen vanhin veli Johannes saapui kilvoittelemaan hänen kanssaan. He pitivät kaikkea yhteisenä, ja työstään saamansa ansiot he jakoivat köyhille hankkien itselleen vain kaksi leipää ja vähän suolaa päivittäin. Öisen valvomispalveluksensa jälkeen he torkkuivat vähän aikaa istualtaan nojaamatta mihinkään. Päivällä he asettuivat kuumaan auringonpaisteeseen pitäen mielessään Vapahtajan kärsimykset. Näin he kilvoittelivat 15 vuotta.

Pakomios ei kuitenkaan unohtanut ääntä, joka oli käskenyt hänen rakentaa suuri luostari. Johannes piti sitä turhana ja arveli pienen rakennuksen riittävän. Tästä heille kehkeytyi pieni riita, ja Johannes nimitti veljeään lörpöttelijäksi. Pakomios pahoitti mielensä, mutta moitti sitten nöyrästi itseään siitä, ettei niin monen kilvoitteluvuoden jälkeen voinut kestää rauhallisin mielin edes yhtä pientä huomautusta.

Pian tämän jälkeen Johannes kuoli ja Pakomios jatkoi yksin kilvoitustaan. Kun hän sairastui demonien hyökkäysten ankaruuden takia, hänen luokseen saapui joksikin aikaa kuuluisa kilvoittelija Hierakopollon, joka rohkaisi häntä. Vähitellen hänen luonaan alkoi käydä myös muita veljiä, jotka kaikki hän otti iloiten vastaan. Heidän johtajanaan hän joutui huolehtimaan monista asioista. Niinpä hän alkoi pohtia, kumpi mahtaa olla Jumalalle otollisempaa: hiljaisuudessa eläminen vai huolehtiminen veljistä. Jumalan enkeli ilmestyi hänelle yöllisessä rukouksessa ja sanoi: ”Pakomios, Jumalan tahto on, että palvelet veljiäsi ja autat heitä rakastamaan Häntä ja toisiaan.” Tämän jälkeen yhä useampia lähikylien miehiä alkoi tulla kilvoittelemaan hänen kanssaan. Jokainen heistä asui omassa keljamajassaan ja huolehti yhteisön aineellisista tarpeista omalta osaltaan. Pakomios opetti heille luostarielämän hyveitä, kuuliaisuutta ja oman tahdon hillintää. Itse hän alkoi nöyrästi palvella heitä. Hän osallistui ruoan valmistamiseen, vastaanotti vieraita ja hoiti veljiä, kun nämä sairastivat. Kaikki ihmettelivät nähdessään hellyyden, jolla hän kohteli veljiään. Hän oli heille kuin rakastava isä. Hänen esimerkkinsä tarttui, ja veljetkin yrittivät parhaansa mukaan palvella toinen toistaan. Koko ajan he keskittyivät muistelemaan lakkaamatta Herran sanoja sisimmässään.

Pyhä Pakomios tunnetaan myös luostarin ohjesäännön kirjoittajana. Kerrotaan, että enkeli antoi sen hänelle. Säännössä sanottiin, että jokaiselle oli annettava ruokaa sen mukaan kuin hänen ruumiinrakenteensa ja työtehtävänsä vaati. Niitä, jotka tahtoivat ja pystyivät paastoamaan enemmän, ei pitänyt estää kilvoittelemasta ankarammin. Kaikille piti antaa oma kelja. Rakennuksiin sijoitettiin samalla hengellisellä tasolla tai samoissa työtehtävissä olevia. Kolme kertaa päivässä kaikkien tuli kokoontua yhteiseen jumalanpalvelukseen, joka muodostui psalmikatismoista ja rukouksista. Kun Pakomios ihmetteli, että rukousta oli suhteellisen vähän, enkeli sanoi hänelle: ”Tällä tavoin tahdon varmistaa, että heikoimmatkin veljet voivat noudattaa ohjesääntöä. Täydelliset eivät tarvitse sääntöjä, sillä keljoissaan he omistavat koko elämänsä Jumalan mietiskelyyn.”

Kun veljien määrä ylti sataan, Pakomios rakennutti luostarille kirkon ja pyysi lähikylästä pappia toimittamaan liturgian. Itse hän kieltäytyi ottamasta pappisvihkimystä eikä myöskään sallinut vihkiä ketään veljistä papiksi peläten, että se johtaisi vihittävän ylpeyteen ja herättäisi kateutta toisissa. Kun Aleksandrian patriarkka Athanasios vieraili yhteisössä, Pakomios piiloutui, koska pelkäsi patriarkan tahtovan vihkiä hänet papiksi.

Pakomios kutsui yhteisöään nimellä Koinonia eli yhteisö. Kun veljien määrä kasvoi, hän otti hyveissä vahvistuneita veljiä apulaisikseen. Yksi huolehti apulaisensa kanssa luostarin aineellisista tarpeista, toinen oli vastuussa sairaista, kolmas otti vastaan vierailijoita, neljäs huolehti luostarin tuotteiden myynnistä ja niin edelleen. Kolme kertaa viikossa Pakomios kokosi veljet yhteen ja piti heille opetuspuheen. Keskiviikkoisin ja perjantaisin eli kirkon viikoittaisina paastopäivinä kunkin asuintalon johtaja opetti omia munkkejaan.

Myös Pakomioksen sisar Maria tahtoi elää hengellistä elämää veljensä lähettyvillä. Niinpä Pakomios rakennutti hänelle kylään nunnaluostarin, johon kerääntyi paljon naiskilvoittelijoita. Heidän ohjaajakseen Pakomios määräsi iäkkään viisaan munkki Pietarin.

Pyhä Pakomios otti hyvin varovaisesti vastaan sellaisia luostariin pyrkijöitä, jotka olivat aiemmin viettäneet synnillistä elämää tai jotka olivat luonteeltaan niskoittelevia. Hän pelkäsi, että he saattaisivat johtaa muutkin veljet harhaan. Mutta kun hän otti jonkun vastaan, hän teki aina kaikkensa vapauttaakseen hänet entisten himojensa siteistä. Kun jotkut munkkikokelaat osoittautuivat vaikeiksi tapauksiksi, hän koetti parantaa heidät parhaansa mukaan. Paastoten hän rukoili heidän puolestaan, jotta he katuisivat ja oppisivat tuntemaan kuuliaisuuden suoman rauhan. Mutta jos he eivät alkaneet osoittaa parannuksen merkkejä, hän pyysi heitä poistumaan luostarista. Näin hän varmisti, etteivät he päässeet estämään muiden veljien kasvua Jumalan pelossa. Eräänä vuonna hän lähetti pois peräti sata munkkia niistä kolmesta sadasta, jotka kuuluivat hänen yhteisöönsä.

Sisäisen näkökyvyn armolahjallaan Pakomios havaitsi veljien viat ja turmiolliset ajatukset ja pystyi parantamaan heidät ennen kuin he ehtivät tehdä syntiä. Vaikka hän paransi sairaita ja pahan hengen riivaamia sekä veljien että maallikkojen keskuudessa, hän alisti kuitenkin kaiken Jumalalle eikä koskaan pahastunut, jos Herra ei kuullut hänen rukoustaan. Hän opetti, että sielun hengellinen parantuminen sen tullessa tuntemaan todellisen Jumalan on suurempi ihme kuin ruumiillisesta sairaudesta paraneminen. Hän ei koskaan pyytänyt Jumalalta näkyjä, koska ne voivat johtaa harhaan, vaan sanoi: ”Jos näet puhtaan ja nöyrän ihmisen, se on suuri näky. Sillä mikä voisi olla suurempi näky kuin nähdä näkymätön Jumala näkyväisessä ihmisessä, josta on tullut Jumalan temppeli?”

Sairaanakin Pakomios kieltäytyi kaikesta ylimääräisestä huolenpidosta. Hänen ainoana lääkkeenään oli Herran pyhä nimi. Näin hän opetti omalla esimerkillään sairaita kestämään kärsimyksensä nurisematta ja kiittäen siitä, että heille tulisi niin askeesin kuin kärsivällisyydenkin kruunut. Kun veljet sairastivat, hän osasi erottaa, milloin syynä oli demoninen vaikutus tai himot, jolloin hän opetti heitä voittamaan oireensa päättäväisyydellä, milloin oikea sairaus. Kun oli kyse todellisesta fyysisestä sairaudesta, hän hoiti itse sairaita ja määräsi joillekin heistä annettavaksi jopa liharuokaa vastoin luostarikäytäntöä.

Kun veljien lukumäärä kasvoi jatkuvasti, Pakomios alkoi liittää Koinoniaansa kokonaan uusia luostareita. Noin kolmen kilometrin päähän Tabennisista hän rakennutti suuren Pabawin luostarin ja organisoi sen samalla tavoin kuin emäluostarin. Vähitellen myös muutamat jo olemassa olevat luostarit alkoivat hakeutua Pakomioksen alaisuuteen. Hän opetti niiden asukkaat noudattamaan samaa järjestystä kuin hänen omissa luostareissaan. Lisäksi hän perusti vielä kaksi muuta suurta luostaria. Lopulta hänen alaisuudessaan oli seitsemän munkkiluostaria ja kaksi nunnaluostaria. Hänen elinaikanaan munkkeja oli noin kolme tuhatta ja myöhemmin heidän lukumääränsä nousi seitsemään tuhanteen. He elivät kaikki sopusoinnussa ja uskollisina Pakomioksen laatimille säännöille. He eivät huolehtineet maailmallisista asioista, ja heidän enkelimäinen elämänsä kohotti heidät usein taivaallisiin sfääreihin. Pakomios vieraili säännöllisesti eri luostareissaan, opetti munkeille Jumalan sanaa, auttoi heitä korjaamaan puutteitaan ja rohkaisi heitä kilvoituksessa. Pääasiallisesti hän asui Pabawin luostarissa, missä hän eli yhdessä luostarin taloista tavallisen rivimunkin elämää yhteisen säännön alaisena. Suuressa nöyryydessään hän ei koskaan pitänyt itseään munkkiensa isänä vaan ennemminkin heidän palvelijanaan. Joskus tapahtui niinkin, että Pakomios istui tekemässä työtä veljien kanssa ja joku munkki moitti häntä työn huonosta suorittamisesta oivaltamatta lainkaan kenelle oli puhumassa.

Pabawin suuren luostarin taloudenhoitajan tehtävänä oli huolehtia kaikkien Koinonian luostareiden aineellisista tarpeista. Hän keräsi luostarien tuotteet, huolehti niiden myynnistä ja hankki kaiken tarpeellisen. Kaksi kertaa vuodessa kaikki veljet kokoontuivat yhteen. Pääsiäisenä he viettivät yhdessä ylösnousemusjuhlaa Pabawin luostarissa. Toinen kokoontuminen oli elokuussa sadonkorjuun jälkeen, jolloin taloudesta vastaavat tekivät tiliä Pakomiokselle ja hän määräsi seuraavan vuoden vastuuhenkilöt. Kun Pakomioksella ei ollut aikaa vierailla kaikissa luostareissa, hän lähetti niihin rakkaan oppilaansa Teodoroksen (16.5.) tai kirjoitti kirjeitä luostarien vastuuhenkilöille.

Pakomios oli aina vakava ja hänellä oli murheen häivähdys kasvoillaan, sillä Jumala oli antanut hänen nähdä syntisille ja kelvottomille munkeille varatut ikuiset rangaistukset. Sen takia hän aina veljille puhuessaan muistutti heitä tulevasta tuomiosta. Kerran eräs välinpitämätön munkki kuoli. Pakomios määräsi, että mitään hautajaisjuhlallisuuksia ei pidetä eikä hänen muistokseen toimiteta liturgiaa. Hän käski jopa polttaa munkin vaatteetkin, niin että muut veljet kauhistuivat.

Kerran katovuoden aikana Pakomios paastosi jatkuvasti ja sanoi: ”Minä en syö, kun kerran nälkäisillä veljillänikään ei ole leipää.” Näin hän noudatti apostolin sanoja: ”Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet.” (1. Kor. 12:26)

Pakomioksen maine levisi koko Egyptiin. Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet häntä vaan epäilivät hänen sisäisiä intuitioitaan ja näkyjään. Sen vuoksi hänet kutsuttiin vuonna 345 Latopolikseen piispojen synodin eteen tekemään selkoa toiminnastaan. Pakomios selitti heille, ettei Jumala anna hänelle jatkuvasti ennalta tietämisen ja sydänten tuntemisen armolahjaa, vaan ne ilmenevät ainoastaan tarpeen vaatiessa. Armolahjat on tarkoitettu Koinonian rakennukseksi ja sielujen pelastukseksi, ja ne ovat riippuvaisia myös siitä, missä määrin hän itse on valmis alistumaan Jumalan tahdolle. Piispat hyväksyivät selityksen ja antoivat siunauksen hänen toiminnalleen. Pyhän Athanasios Suuren karkotuksesta kuullessaan ja muita vastoinkäymisiä kohdatessaan Pakomios tapasi sanoa: ”Meidän on kestettävä kaikenlaisia koettelemuksia, sillä ne eivät ole meille vahingoksi.”

Pääsiäisen tienoilla vuonna 346 luostarissa alkoi raivota epidemia, joka tappoi yli sata veljeä. Menehtyneiden joukossa oli monia luostarin johtohahmoja. Myös Pakomios sairastui ja tapansa mukaan kieltäytyi hoidosta. Ensimmäiset suuren viikon päivät hän vietti rukoillen, ettei veljien yksimielisyys Koinonian luostariyhteisöissä järkkyisi hänen lähtönsä jälkeen. Vaikka hänen tilansa heikkeni, hänen sydämensä oli palava ja hänen silmänsä hohtivat kuin tuli. Kaksi päivää ennen kuolemaansa hän kokosi kaikki luostareidensa johtajat luokseen ja muistutti heille, ettei hän ollut eläessään salannut heiltä mitään ja että oli elänyt kuin yksi heistä. Hän oli palvellut heitä ja vaalinut heitä kuin äiti lapsiaan. Hän lisäsi vielä, että hänen voimaan saattamansa säännöt ja perinteet olivat syntyneet jumalallisesta inspiraatiosta ja niiden noudattaminen olisi ainoa tapa saada lepo sielulle ja pelastua.

Helluntain tienoilla Pakomios määräsi seuraajakseen Petronioksen, joka oli itsekin sairastunut. Sen jälkeen hän käski veljien lakata suremasta, koska Herra itse oli käskenyt hänen lähteä isiensä luo. Rakkaalle opetuslapselleen Teodorokselle hän antoi ankaran määräyksen haudata hänen ruumiinsa salaiseen paikkaan, niin ettei kukaan voisi tulla kunnioittamaan sitä. Hän käski tätä myös johdattamaan välinpitämättömiä veljiä parannukseen. Sitten hän antoi apostolisen sielunsa Herran käsiin toukokuun 9. päivänä 346. Hän oli tuolloin 54-vuotias. Kuolinhetkellä maa tärähti, taivaallinen tuoksu täytti paikan ja monet vanhat munkit näkivät enkeljoukkojen saattavan pyhittäjän sielua taivaan lepoon.

Kun pyhä Antonios Suuri sai kaukaisessa erämaassaan tietää Pakomioksen kuolemasta, hän ylisti tätä uutena apostolina ja siunasi koko sydämestään yhteiselämään pohjautuvan luostarielämän, jonka perustaja Pakomios oli ollut. Jotkut sanoivat hänelle, että hän itse oli saanut suuremman kunnian elämällä erakkona. Tähän hän vastasi, ettei hänellä aikanaan ollut muuta mahdollisuutta, koska yhteiselämäluostareita ei hänen nuoruudessaan vielä ollut olemassa. Hän huoahti: ”Taivaan valtakunnassa tapaamme toisemme. Näemme siellä kaikki isät ja ennen kaikkea Herramme ja Jumalamme Jeesuksen Kristuksen.”

Pakomioksen kuoleman jälkeen Petronios johti luostaria vain muutaman päivän, ennen kuin hänkin antoi sielunsa Jumalan käsiin. Tämän jälkeen abba Orsisios (15.6.) alkoi valvoa, että munkit kunnioittivat Pakomioksen luomia traditioita, ja ryhtyi Pakomioksen tavoin pitämään veljille opetuspuheita Jumalan sanan pohjalta, vaikka tunsikin itsensä arvottomaksi. Mutta kun Koinoniaan kuuluvan Monkhosiksen luostarin igumeni Apollonios nousi vastustamaan häntä, hän luopui igumenin asemastaan ja se siirtyi nuorelle Teodorokselle. Aina iloinen ja valoisa Teodoros hoiti tehtäväänsä kunnialla kysyen kaikissa asioissa neuvoa edeltäjältään Orsisiokselta. Hän rakennutti myös uusia luostareita. Niiden joukossa oli Koinonian toinen naisluostari. Nunnien tehtäväksi tuli kutoa munkkien viittoihin tarvittavia kankaita.

Pyhän Pakomioksen ensimmäisten oppilaiden kuoleman jälkeen Koinonian luostarit kasvoivat valtavasti ja samalla niiden aineellinen vauraus lisääntyi. Kukoistusta ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Valtaosa Pakomioksen perustamista luostareista tuhoutui ja autioitui islamilaisena aikana. Egyptin koptilainen kirkko on kuitenkin vaalinut pyhän Pakomioksen perintöä.

Pyhän Pakomioksen luostarisäännöt säilyivät kirjallisessa muodossa, samoin kuin joukko hänen kirjeitään. Häntä voidaan pitää luostarilaitoksen isänä samalla tavalla kuin Antonios Suurta pidetään erakkomunkkilaisuuden isänä. Pakomioksen tärkein perintö on muisto siitä apostolisen yhteiselämän hengestä, joka hänen veljestössään vallitsi. Hänen luostarijärjestystään onkin verrattu taivaaseen johtaviin tikapuihin. Myöhempinä aikoina pyhän Pakomioksen säännöillä on ollut suurempi merkitys lännessä kuin ortodoksisen kirkon piirissä. Ne levisivät länteen pyhän Hieronymuksen käännöksien ja pyhän Cassianuksen kirjoitusten välityksellä: molemmat olivat vierailleet Pakomioksen luostareissa Niilin suistoalueella.