Pyhittäjä Simeon Uusi Teologi

Kirkko on kunnioittanut kolmea henkilöä antamalle heille arvonimen ”Teologi”. Ensimmäinen on apostoli ja evankelista Johannes Teologi (26.9 ja 8.5.), Herran rakastettu opetuslapsi, joka ammensi syvälliset ajatuksensa suoraan Sana-Jumalalta. Toinen on pyhä Gregorios Teologi (25.1.), pyhän Basileios Suuren ystävä ja kilvoittelutoveri, joka julisti Pyhän Kolminaisuuden salaisuutta ja vei kirkon voittoon taistelussa areiolaisia vastaan. Kolmas on suuresti rakastettu mutta aikoinaan myös kiistelty hahmo, Simeon Uusi Teologi.

Pyhä Simeon syntyi Vähän Aasian Paflagoniassa perheeseen, joka kuului maalaisaateliin. Syntymävuosi oli todennäköisimmin 957. Hänen alkuperäinen nimensä – Simeon on hänen nimensä munkkina – ei ole tiedossa. Yksitoistavuotiaana hänet lähetettiin setänsä luo Konstantinopoliin opiskelemaan. Hän sai peruskoulutuksen, mutta ei tahtonut edetä opinnoissaan akateemiselle tasolle.

Oman kertomansa mukaan Simeon kuului aikansa moderneihin nuoriin miehiin, joka pukeutui tyylikkäästi ja käyttäytyi maailmalliseen tapaan. Hän oli vastuussa patriisisetänsä suuresta taloudesta. Ulkonainen vaikutelma osoittautui kuitenkin Simeonin kohdalla vääräksi: maailmallinen elämänmeno ei tyydyttänyt häntä, vaan sisimmässään hän etsi yhteyttä Jumalaan. Hän halusi löytää henkilön, joka olisi pystynyt auttamaan häntä hänen hengellisessä etsinnässään, mutta hänelle sanottiin: ”Hyviä hengellisiä ohjaajia ei meidän aikanamme enää ole.” Kirkollinen elämä olikin alkanut Bysantissa tietyllä tavalla rutinoitua. Simeon ei kuitenkaan hellittänyt ja lopulta hän löysi itselleen ohjaajavanhukseksi munkki Simeonin kuuluisasta Studionin luostarista.

Vanhus Simeon kieltäytyi kuitenkin ottamasta tuolloin vielä kovin nuorta Simeonia munkiksi ja lainasi sen sijaan hänelle Markus Askeetin teoksen Hengellisestä laista.¹ Tämä kirjoitus käänsi nuorukaisen elämän suunnan. Simeon paneutui teokseen pyrkien toteuttamaan sen ohjeita käytännössä. Samalla hän noudatti ohjaajavanhuksensa hänelle antamaa rukoussääntöä. Hän oli tuolloin 20-vuotias.

Kerran tapahtui jotain odottamatonta, josta Simeon itse kertoo viitaten itseensä Georgios-nimisenä: ”Eräänä iltana, kun Georgios taas seisoi rukoilemassa ja lausui pikemminkin mielessään kuin suullaan ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen’, jumalallinen valonleimaus täytti koko huoneen. Nuorukainen ei enää tiennyt missä oli, ja unohti täysin olevansa seinien sisällä ja katon alla. Kaikkialla hän näki vain valoa eikä tuntenut maata jalkojensa alla. Hän ei pelännyt putoavansa, ei liioin kantanut mitään huolta maallisista eikä tuntenut mitään muutakaan mitä fyysiset ihmiset yleensä tuntevat. Mitään tällaista ei tullut hänen mieleensä, vaan hän oli kokonaan aineettomassa valossa ja näytti, kuin hän olisi itsekin muuttunut valoksi. Hän unohti koko maailman ja kylpi kyynelissä ja sanoin kuvaamaton ilo ja riemu täyttivät hänet kokonaan. Siitä hänen mielensä kohosi taivaaseen ja näki siellä toisen, vielä kirkkaamman valon. Ja sen valon piirissä hän hämmästyksekseen näki sen enkelimäisen munkkivanhuksen, joka oli antanut hänelle tuon ’pienen käskyn’ (rukoussäännön) ja kirjan.”

Maallisten huolten paineessa tämä ihmeellinen kokemus kuitenkin vähitellen unohtui, ja Simeon vajosi omien sanojensa mukaan aina ”viemäriojaan” saakka. Vanhuksen esirukousten tähden Herra lopulta ”tarttui häntä hiuksista ja tempasi hänet väkisin ylös alennustilasta”, kuten hän on itse asiaa kenties hieman liioitellen kuvannut.

Ollessaan 27-vuotias Simeon jätti maailman lopullisesti maallisen isänsä vastalauseista huolimatta ja meni Studionin luostariin. Vanhus Simeon, joka on elämänlaatunsa vuoksi saanut lisänimekseen ”Harras”, ei kuitenkaan ollut luostarin igumeni, ja nuoren Simeonin ehdoton omistautuminen ja kuuliaisuus hänelle herätti nurinaa veljestön ja varsinkin johtavien munkkien keskuudessa, ja igumenikin tuli vedetyksi mukaan tähän jupinaan. He alkoivat levitellä perättömiä pahoja puheita. Igumenin suosituksesta ja vanhus Simeonin neuvosta Simeon siirtyikin Studionin luostarin naapurissa olevaan Pyhän Mamaksen luostariin, josta käsin hän piti edelleen yhteyttä ohjaajaansa. Vanhus Simeon lohdutti nuorta Simeonia tässä tilanteessa sanoen, että tämä tulee vielä saamaan kaksi kertaa niin suuren armon kuin hänellä itsellään oli. Jo samana iltana jumalallinen valo täytti Simeonin mielen ja hän sai sellaisen viisauden, että muut munkit olivat ihmeissään. Tästä alkoi hänen raikkaan lähteen tavoin kumpuava kirjallinen tuotantonsa, joka jatkui aina vanhuuteen saakka.

Muutenkin valokokemukset uusiutuivat Simeonin elämässä, vaikka välillä olikin hengellisesti kuivia kausia. Lopulta Kristus itse puhui hänelle valosta ja otti hänet ”veljekseen, kanssaperillisekseen ja ystäväkseen”, kuten hän itse sanoi, ja valoisa tila jäi pysyväksi.

Kun Simeon oli ollut Pyhän Mamaksen luostarissa kaksi vuotta, hänet vihittiin papiksi 30-vuotiaana. Vihkimyksen aikana hän näki Pyhän Hengen laskeutuvan hahmottomana valona pyhien ehtoollislahjojen päälle. Tämä sama näky toistui aina hänen toimittaessaan liturgiaa. Hänen omat kasvonsa muuttuivat enkelimäisiksi eikä kukaan pystynyt kohtaamaan hänen katsettaan, kun hän kääntyi siunaamaan kansaa. Pian luostarin igumeni kuoli ja Simeon valittiin 31-vuotiaana Pyhän Mamaksen luostarin johtajaksi. Hänen piti uudistaa niin aineellisesti kuin hengellisestikin rappeutunut luostari. Se oli muodostunut entisen hautausmaakirkon ympärille, ja veljestö tarvitsi kunnolliset asuinrakennukset. Uusi igumeni joutui näin huolehtimaan myös monista käytännön asioista.

Veljestön hengellisen tilan kohottamiseksi igumeni Simeon alkoi pitää säännöllisiä opetuspuheita. Hänen suullisissa samoin kuin kirjallisissakin opetuksissaan oli uudenlaista tuoreutta ja elävyyttä, koska ne eivät olleet pelkkää kirjaviisautta vaan kumpusivat kokemuksesta. Hän itse sanoi olevansa lähimmäisiään rakastava köyhä, joka löydettyään suuren Hyväntekijän pyrki rakkaudesta toisiin köyhiin osoittamaan heillekin tien Hänen luokseen. Simeon kertoi harvinaisen avoimesti omista kokemuksistaan saadakseen siten myös muut vakuuttuneiksi hengellisestä todellisuudesta. Kun Studionin luostarin kuuluisa igumeni Teodoros (11.11.) ja tämän seuraajat painottivat ulkonaista hyvää järjestystä ja kristillistä käyttäytymistä, Simeon meni syvemmälle sisäiseen todellisuuteen. Hänen opetuksensa olivat eräänlainen protesti ulkonaista painottavalle sovinnaiselle luostarielämälle.

Simeon oli mystikko sanan parhaassa merkityksessä. Hän arvosteli etenkin sitä jatkuvaa valittelua, että ”nykyään” – näin jo Simeonin aikalaiset puolustelivat omaa laimeuttaan – ei ole mahdollista pitää evankeliumin käskyjä ja päästä samoihin hengellisiin korkeuksiin kuin entisaikojen pyhät isät ja äidit. Oman kokemuksensa perusteella Simeon julisti väkevästi, että Pyhä Henki toimii samalla tavoin kaikkina aikoina ja että Hänen toimintansa on tuntuvaa, ei salaista. Kuuluisassa hymnissään (nro 27) hän ilmaisee asian näin:

Oi ystävät! Älkää sanoko, että on mahdotonta saada jumalallinen Henki.
Älkää sanoko, että on mahdollista pelastua ilman Henkeä.
Älkää sanoko, että joku voi tietämättään tulla osalliseksi Hengestä.
Älkää sanoko, ettei Jumala näyttäydy ihmisille.
Älkää sanoko, että ihmiset eivät näe jumalallista valoa
tai että jumalallisen valon näkeminen on mahdotonta.
Se on näet täysin mahdollista niille, jotka sitä tahtovat.

Igumeni Simeon puhui munkeilleen paljon sydämen heltymyksestä ja kyyneleistä. Jumalan kosketusta ei voi olla tuntematta. Tämä oli aihe, johon hän tuon tuostakin palasi. Nämä puheet ärsyttivät monia munkkiveljiä, jotka olivat tottuneet muodolliseen, kaavamaiseen luostarielämään. Niinpä kerran kun Simeon piti kirkossa tavanomaista opetuspuhetta veljestölle, viisitoista munkkia kavahti pystyyn ja syöksyi huutaen ulos koko luostarista. He kiiruhtivat suoraa päätä patriarkan puheille syyttämään tälle igumeniaan. Patriarkka ei kuitenkaan löytänyt Simeonin toimista moitteen sijaan ja tuomitsi kapinoivat munkit karkotettaviksi Pyhän Mamaksen luostarista. Mutta Simeon ei hylännyt heitä, vaan haki kadonneet lampaansa takaisin.

Simeonin maine kasvoi jatkuvasti Konstantinopolissa, ja sitä mukaa kasvoi myös hänen kadehtijoidensa määrä. Hänen pahin vihollisensa oli entinen Nikomedeian metropoliitta Stefanos, jolla oli paljon vaikutusvaltaa ja joka oleskeli pysyvästi Konstantinopolissa patriarkan lähipiirissä. Hän oli itäisen skolastisen teologian edustaja, sovinnainen kirjaviisas, joka oli piintynyt muotoihin ja määrittelyihin. Kaikki pitivät karismaattista Simeonia pyhänä, ja tämä oli Stefanokselle liikaa. Kerran Stefanos tapasi Simeonin patriarkan luona ja esitti tälle vaikean teologisen kysymyksen Pyhän Kolminaisuuden persoonien keskinäisestä suhteesta. Stefanos halusi saada Simeonin esittämään vahingossa jonkin ei-ortodoksisen näkemyksen päästäkseen syyttämään häntä harhaoppiseksi. Simeon lupasi vastata hänelle kirjallisesti seuraavana päivänä. Hän selitti Pyhän Kolminaisuuden persoonien välistä suhdetta erittäin ortodoksisesti ja syvällisesti. Pyhästä Hengestä kirjoittaessaan hän ei kuitenkaan malttanut olla vihjaamatta Stefanoksen persoonaan, mikä tietysti kärjisti ennestäänkin heidän välejään:

Pyhää Henkeä ei lähetetty epäuskoisille eikä filosofeille,
ei kaunopuhujille eikä kunnianhimoisille,
ei pakanallista kirjallisuutta opiskeleville,
ei niille, jotka eivät tunne kristillisiä kirjoituksia,
ei niille, jotka ovat suurieleisiä,
ei niille, jotka puhuvat vuolaasti ympäripyöreitä,
ei niille, joilla on kuuluisa nimi,
ei niille, jotka hakeutuvat mahtimiesten suosioon,
vaan Pyhä Henki lähetettiin
niille, jotka ovat hengessään köyhiä ja elävät köyhyydessä,
niille, jotka ovat sekä sydämeltään että ruumiiltaan puhtaat,
niille, jotka puhuvat yksinkertaisesti
ja elävät vieläkin yksinkertaisemmin
eksymättä ajatustensa sokkeloihin.

Lopulta Stefanos keksi syyttää Simeonia siitä, että tämä kunnioitti liikaa hengellisen isänsä Simeon Hartaan muistoa. Simeon Harras oli kuollut vuonna 986 (tai 987), ja joka vuosi hänen kuolinpäivänään Simeon toimitti luostarissaan juhlallisia jumalanpalveluksia hänen kunniakseen, vaikka Simeon Harrasta ei vielä ollut virallisesti julistettu pyhäksi.

Tällainen pyhien muiston kunnioittaminen ei kuitenkaan ollut mitenkään harvinaislaatuista. Virallinen kanonisointi ei vielä tuolloin ollut käytäntönä vakiintunut, eikä se ollut välttämätön edellytys pyhän maineessa kuolleen henkilön muiston kunnioittamiselle. Stefanoksen juonittelut Simeonia vastaan jatkuivat kuusi vuotta. Edes se, että Simeon luopui – osittain juuri juonitteluiden tähden – igumenin asemasta toimittuaan siinä 25 vuotta, ei hillinnyt hänen intoaan.

Lopulta Stefanos sai patriarkan puolelleen. Tämän määräyksestä Simeon pidätettiin ja kuljetettiin yksi munkkiveli seuranaan Bosborin toiselle rannalle Krysopolikseen, joka oli määrätty hänen karkotuspaikakseen. Laiva jätti heidät ilman ruokatarpeita paljaalle kalliolle. Tämä tapahtui noin vuonna 1020. Ensi töikseen aina lannistumaton Simeon meni lähellä olevaan raunioituneeseen Pyhän Marinan kirkkoon kiittämään Jumalaa kaikesta tapahtuneesta. Kirkko sattui kuulumaan Simeonin hengelliselle lapselle Kristoforos Fagurakselle, joka luovutti sen hengellisen isänsä käyttöön. Pian patriarkka katui Simeonin karkotusta ja pyysi häntä palaamaan takaisin pääkaupunkiin, mutta Simeon kieltäytyi kunniasta. Hän perusti Pyhän Marinan kirkon yhteyteen uuden luostarin ja kilvoitteli siellä vielä 17 tai 18 vuotta.

Vanhoilla päivillään Simeon kävi viimeisen kerran katsomassa kotiseutuaan Paflagoniaa. Lähestyessään kahdeksannen vuosikymmenensä loppua hän sairastui johonkin vaikeaan pitkäaikaiseen vatsatautiin, luultavasti syöpään. Luostarin munkit kehittivät eräänlaisen nosturilaitteen, jolla he kääntelivät vuoteenomaksi joutunutta igumeniaan.

Pyhä Simeon tiesi ennalta kuolinpäivänsä. Tuona päivänä hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja pyysi munkkejaan laulamaan hautajaisveisuja. Kyynelsilmin tuohukset kädessään nämä toteuttivat isänsä ja opettajansa toivomuksen. Kesken laulun Simeon sanoi: ”Sinuun käsiisi, Valtias Kristus, minä annan henkeni.” Tämän sanottuaan hän kuoli. Oli maaliskuun 12. päivä todennäköisesti vuonna 1037. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua hänen pyhät jäännöksensä kaivettiin esiin. Niistä lähti hyvä tuoksu.

Pyhä Simeon oli tuottelias kirjailija. Häneltä on säilynyt 92 opetuspuhetta ja 55 hymniä. Inspiraation saatuaan hän kirjoitti spontaanisti, ja hänen innostuksensa sytyttää lukijankin. Puheissaan hän käsittelee syvällisiä aiheita kuten katumusta, rukousta, hengellistä ohjausta, pyhää ehtoollista, Pyhän Hengen kastetta, yhdistymistä Jumalaan ja ihmisen jumalalistumista. Hymneistä tunnetuimpia ovat ne, joissa Simeon kuvailee Jumalan ja ihmisen välistä rakkautta. Yksi Simeonin hymneistä kuuluu rukouksiin, jotka luetaan ennen pyhää ehtoollista.

Uusi Teologi lienee alkuaan ollut Simeonin vastustajien tälle antama pilkkanimi. Hänen ystävänsä ja oppilaansa ottivat sen kuitenkin ilomielin käyttöön. Ja niin pilkkanimestä tuli kunnianimi, jolla tämä värikkäässä omalaatuisuudessaan syvästi ortodoksinen isä tunnetaan edelleen kirkon historiassa. Suomeksi pyhän Simeon Uuden Teologin ja hänen ohjaajavanhuksensa Simeon Hartaan opetuksia on julkaistu Filokaliassa.²