Pyhittäjämarttyyri Iisak Optinalainen

Pyhittäjämarttyyri Iisak nuorempi (Ivan Bobrikov) oli Optinan luostarin viimeinen johtaja ennen kuin kommunistit sulkivat luostarin. Hän syntyi vuonna 1865 Orjolin läänissä ja tuli luostariin 19-vuotiaana nuorukaisena pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen (10.10.) vielä eläessä. Pyhittäjä Amvrosi lausui nuorelle Iisakille, että tästä tulee Optinan viimeinen arkkimandriitta ja että hän saa marttyyrikruunun. Tuolloin – kukoistavan keisarinvallan aikana – ennustus tuntui uskomattomalta, mutta skiitan ponomarina toiminut vanhus Nektari (29.4.) painoi sen mieleensä.

Luostarin ja skiitan muiden munkkien tapaan isä Iisak kävi kertomassa ajatuksistaan ohjaajavanhus Josefille, joka seurasi tehtävässään isä Amvrosia.

Vuonna 1914 veljestö valitsi isä Iisakin luostarin johtajaksi edesmenneen arkkimandriitta Ksenofontin tilalle. Lapsenomaisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta Iisakilla oli todellista hengellistä viisautta. Hän myös paneutui luostarin laajan talouden hoitoon. Samalla lähestyi koettelemusten aika. Ensimmäisen maailmansodan alettua lännestä tuli pakolaisia, joiden käyttöön annettiin hiippakunnan kehotuksesta yksi luostarin hotelleista ja sairaalarakennuksista. Iisakin johdolla Optina karsi menojaan säästääkseen varoja hyväntekeväisyyteen.

Vallankumouksen jälkeen viranomaiset ottivat vähitellen luostarin talouden käsiinsä. Töihin määrättiin palkkatyöläisiä ja taloudenhoito alkoi mennä rappiolle. Vastalauseita esittänyt arkkimandriitta Iisak siirrettiin syrjään johtotehtävistä ja pidätettiin. Rappiotila paheni, ja viranomaiset muuttivat luostarin kommuuniksi, joka suljettiin lopullisesti vuonna 1922. Seuraavana keväänä suurella viikolla juuri ennen pääsiäistä Iisak pidätettiin uudelleen monien muiden munkkien kanssa. Heidät teljettiin joksikin aikaa vankilaksi muutettuun leipomoon, ja muu veljestö siirrettiin pois luostarista, joka julistettiin museoalueeksi.

Optinalaisten hengellinen elämä ei kuitenkaan sammunut. Isä Iisak sentään eli vielä, joten optinalaiset pyysivät yhä toimilleen hänen siunaustaan ja hänen kanssaan neuvoteltiin kaikista tärkeistä asioista. Kun museokin suljettiin vuonna 1928, sen työntekijät, joista monet olivat Optinan isien rippilapsia, pelastivat kirjaston ja arkiston luetteloimalla ne ja luovuttamalla kaiken Venäjän valtionkirjastoon.

Optinalaiset siirtyivät Kozelskiin. Isä Iisak pidätettiin jälleen ja häntä kehotettiin asettumaan Beleviin noin 40 kilometrin päähän Kozelskista. Siellä hän palveli Pyhän Nikolaoksen kirkossa, jossa myös Belevin piispa Nikita kävi usein. Kirkon ympärille muodostui oma hengellinen yhteisö. 1930-luvulla viranomaiset pidättivät Iisakin ja kehottivat häntä lähtemään Belevistä, mutta hän vastasi rohkeasti: ”En poistu ristiltäni.” Tästä avoimesta kiellosta alkoi Optinan viimeisen johtajan marttyyritaival. Eräiden tietojen mukaan hänet karkotettiin Siperiaan, jossa hän olisi kärsinyt marttyyrikuoleman noin vuonna 1936. Toisten tietojen mukaan hän eli Belevissä aina vuoteen 1938.

Kesällä 1937 kommunistit salaista luostaria vainotessaan pidättivät ja ampuivat Belevissä sata henkeä. Joulukuussa isä Iisak ilmeisesti pidätettiin yhdessä piispa Nikitan, neljän papin, muutaman munkin ja kahdeksan nunnan ja kuuliaisuussisaren kanssa. Piispaa syytettiin maanalaisen luostarin organisoimisesta ja johtamisesta sekä luostariasukkaiden ohjaamisesta väestön parissa tehtävään vastavallankumoukselliseen toimintaan. Syytetyt vietiin Tulaan, ja tammikuun 8. päivänä 1938 (juliaanisen kalenterin mukaan toisena joulupäivänä 26.12.) heidät teloitettiin ampumalla. Pyhittäjämarttyyri Iisakin pyhäinjäännöksiä ei ole löydetty. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.