Pyhittäjämarttyyri suuriruhtinatar Elisabet ja pyhittäjämarttyyri Varvara

Pyhittäjämarttyyri Elisabet syntyi vuonna 1864 Hessen-Darmstadtin herttuan Ludwig IV:n perheeseen. Hänen äitinsä oli Englannin kuningatar Viktorian tytär Alice. Elisabet ‒ tai Ella, kuten häntä kotona kutsuttiin ‒ kastettiin luterilaiseksi. Hänestä varttui kaunotar, jota sanottiin aikanaan Euroopan kauneimmaksi naiseksi. Äitinsä Alicen vaikutuksesta hänessä virisi myötätunto kärsiviä kohtaan ja kiinnostus hyväntekeväisyyteen.

Ella joutui jo lapsena katsomaan kuolemaa kasvoista kasvoihin. Hänen pikkuveljensä menehtyi verenvuototautiin kolme- vuotiaana ja vähän myöhemmin pikkusisko ja äiti Alice kuolivat kurkkumätäepidemiaan.

20-vuotiaana Ella solmi avioliiton Venäjän suuriruhtinas Sergein, tsaari Aleksanteri II:n pojan kanssa. Sergei ei ollut kruununperijä, joten Elisabet sai säilyttää luterilaisen uskonsa. Venäjällä hän kävi ortodoksisissa jumalanpalveluksissa, perehtyi uskon sisältöön ja rukoili miehensä rinnalla. He kävivät yhdessä pyhiinvaellusmatkalla Pyhällä maalla. Jerusalemissa Elisabet ihaili erityisesti Magdalan Marian luostarin kirkon kauneutta Öljymäellä, ja vaikka hän oli luterilainen, hän sanoi toivovansa, että saisi tulla haudatuksi tuohon kirkkoon.

Kuuden Venäjällä vietetyn vuoden jälkeen Elisabet halusi itsekin liittyä ortodoksiseen kirkkoon ja saada osallistua ehtoolliseen yhdessä miehensä kanssa. Isänsä Ludwig IV:n vastustuksesta huolimatta hänet mirhavoideltiin ortodoksiksi Lasaruksen lauantaina vuonna 1891. Samana vuonna Sergei nimitettiin Moskovan kenraalikuvernööriksi.

Pian Elisabetin sisar Alix avioitui Venäjän tsaari Nikolai II:n kanssa. Tsaariperheeseen syntyi neljä tytärtä ja poika, mutta Elisabetilla ja Sergeillä ei ollut lapsia. Venäjän ja Japanin sodan aikana Elisabet organisoi rintamalle lähetettävää avustustoimintaa.

Elisabetin elämä mullistui helmikuussa 1905, kun hänen miehensä kuoli vallankumouksellisten terroristien pommi-iskussa Moskovan Kremlissä. Murhapaikalla Elisabet alkoi hiljaa ja itkemättä kerätä omin käsin miehensä silpoutuneen ruumiin osia paareille. Seuraavana päivänä hän osallistui ehtoolliseen, ja kaksi päivää myöhemmin
hän kävi vankilassa tapaamassa murhaajaa yrittäen taivuttaa tätä katumukseen.

Sergein kuoleman jälkeen Elisabet omisti elämänsä Jumalalle ja lähimmäisilleen. Hän perusti Moskovaan omilla varoillaan Pyhien Martan ja Marian hyväntekeväisyysluostarin. Sen muurien suojissa toimi erinomainen sairaala, apteekki, josta jaettiin ilmaisia lääkkeitä köyhille, sekä lastenkoti ja koulu. Muurin ulkopuolella oli vielä naisten tuberkuloosisairaala. Luostari aloitti toimintansa vuonna 1909. Sisaret vihittiin Pyhän synodin hyväksymän kaavan mukaan laupeu- densisariksi, jotka sitoutuivat elämään määräajan naimattomina työtä tehden ja rukoillen.

Elisabet itse vihittiin nunnaksi ja luostarin johtajaksi. Näin hän omien sanojensa mukaan ”jätti loistavan maailman, mutta kohosi suurempaan köyhien ja kärsivien maailmaan”. Hän eli askeettisesti nukkuen kovalla puusängyllä ilman patjaa, noudattaen paastoja ja valvoen öitään sairaiden vierellä. Luostarin papiksi ja rippi-isäksi hän kutsui rovasti Mitrofan Srebrjanskin (pyhittäjä Sergei 23.3.) eikä ryhtynyt mihinkään ilman tämän tai aikansa kuulujen ohjaajavanhusten siunausta. Ensimmäisen maailmansodan alettua Elisabet organisoi avustuskuormien lähettämistä rintamalle.

Elisabetin hengellinen kypsyys näkyi hänen suhtautumisessaan tsaarin hovissa vaikuttaneeseen ristiriitaiseen munkki Grigori Rasputiniin (1869–1916). Monta kertaa hän kehotti sisartaan tsaaritar Aleksandraa olemaan luottamatta Rasputiniin, mutta neuvot kaikuivat kuuroille korville.

Vallankumouksen jälkeen Saksan suurlähettiläs tarjoutui auttamaan Elisabetia poistumaan maasta, mutta tämä kieltäytyi ehdottomasti. ”En ole tehnyt kenellekään mitään pahaa. Tapahtukoon Herran tahto”, hän sanoi.

Kolmantena pääsiäispäivänä, kirkkaana tiistaina vuonna 1918 Elisabet pidätettiin. Hänet kuljetettiin yhdessä hänen mukaansa lähteneen 35-vuotiaan sisar Varvaran kanssa Alapajevskin kaupunkiin Siperiaan. Heinäkuun 18. päivänä heidät syöstiin kohtalotovereidensa kanssa hylättyyn kaivoskuiluun ja perään heitettiin pari kranaattia. Ennen kuolemaansa Elisabet sitoi nunnanpuvusta repimillään kangassuikaleilla ruhtinas Johanneksen vammoja. Lähistöllä kulkeva talonpoika kuuli marttyyrien laulavan kaivoskuilun pohjalla kerubiveisua.

Muutaman kuukauden kuluttua valkokaartin joukot löysivät marttyyrien ruumiit kaivoskuilusta. Elisabetin ja Varvaran sormet olivat taipuneet ristinmerkkiin. Pyhäinjäännökset kuljetettiin Kiinan kautta Jerusalemiin. Ne sijoitettiin Öljymäen luostariin Magdalan Marian kirkkoon, jonka kauneutta Elisabet oli vuosikymmeniä aiemmin ihaillut toivoen sitä hautapaikakseen.

Venäjän Ulkomaalaiskirkko kanonisoi pyhittäjämarttyyrit Elisabetin ja Varvaran vuonna 1981. Venäjän kirkko julisti heidät pyhiksi vuonna 1992.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

18
7