Toinen yleinen kirkolliskokous

Vuonna 381 keisari Teodosios kutsui Konstantinopoliin koolle toisen yleisen kirkolliskokouksen. Touko- ja kesäkuun kestäneeseen kokoukseen saapui 150 idän piispaa. Kokousta johti aluksi keisarin suuresti kunnioittama Antiokian patriarkka pyhä Meletios (12.2.), mutta tämä kuoli vain muutama päivä kokouksen alkamisen jälkeen. Keisari ja kaikki kirkolliskokoukseen saapuneet piispat olivat mukana tämän ortodoksisuuden puolustajan mahtavissa hautajaisissa.

Hautajaisten jälkeen hiljattain Konstantinopolin patriarkaksi valittu Gregorios Teologi sai tehtäväkseen johtaa kokousta. Piispat eivät kuitenkaan päässeet yksimielisyyteen, kuka oli valittava Meletioksen tilalle Antiokian patriarkaksi. Kun vielä Gregoriosta itseään alettiin syyttää siitä, että hänen siirtämisensä Konstantinopolin patriarkan istuimelle oli ollut pyhien kanonien vastaista, koska hänet oli alun pitäen vihitty Sasiman piispaksi, hän luonteeltaan vetäytyvänä ja rauhaa rakastavana luopui patriarkan asemasta. Hänen seuraajakseen niin patriarkan istuimelle kuin kirkolliskokouksen puheenjohtajaksikin valittiin pyhä Nektarios (11.10.).

Kokouksen isistä kunnostautuivat etenkin Kyrillos Jerusalemilainen (18.3.), Amfilokhios Ikonionilainen sekä pyhän Basileioksen (1.1.) kaksi veljeä pyhä Pietari Sebastealainen ja pyhä Gregorios Nyssalainen (10.1.). Varsinkin Gregorioksesta tuli koko kokoukselle innoituksen lähde: häntä kuunneltuaan kaikki vakuuttuivat myös kaksi vuotta aikaisemmin kuolleen Basileioksen näkemyksistä. Veljiensä kautta pyhä Basileios oli todellakin hengessä läsnä kokouksessa. Kokouksen päätökset kruunasivat hänen vaivannäkönsä: se hyväksyi sekä hänen teologiansa että hänen kirkkojärjestystä koskevat kannanottonsa.

Kokous julisti, että Pyhä Henki on samaa olemusta kuin Isä ja Poika. Pyhän Hengen inspiroimina isät tekivät lopun myös areiolaisuuden jälkivaikutuksista, jotka olivat pahasti jakaneet itäistä kirkkoa jo yli 50 vuotta. He julistivat anateemaan Makedonioksen seuraajat, jotka taistelivat Pyhää Henkeä vastaan. Nämä olivat esittäneet Pyhästä Hengestä samantapaisia epäilyksiä kuin areiolaiset aiemmin Pojan jumaluudesta. Harhaoppisiksi julistettiin myös Sabellios, Ankaran Markellios, Sirmiumin Fotios, Eunomios, Aecus, Paavali Samosatalainen ja Apollinarios. Isät vahvistivat yksimielisesti uskon Pyhään ja Näkymättömään Kolminaisuuteen: Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, jotka ovat kolme jumalallista Persoonaa, samaa olemusta ja silti erillisiä. Samoin vahvistettiin usko Jumalan Pojan lihaksituloon niin kuin ensimmäisen kirkolliskokouksen isät olivat sen määritelleet. Näin he täydensivät ja lopullisesti sinetöivät uskontunnustuksen, jonka he sitten luovuttivat kirkolle täydellisenä pelastuksen mysteerin ilmauksena.

Kaikki myöhemmät yleiset kirkolliskokoukset ovat vahvistaneet tämän kristillisen opin raittiin ja suurenmoisen esityksen ortodoksisen uskon erehtymättömäksi, lopulliseksi kriteeriksi ikuisiksi ajoiksi. Joka päivä uskovaiset lausuvat tätä ”ortodoksisen uskon jumalallista hymniä, jonka Pyhän Hengen armo on sinetöinyt”. Uskontunnustus lausutaan päivittäin puoliyöpalveluksessa, joka on vuorokauden ensimmäinen jumalanpalvelus, samoin kuin pienessä ehtoonjälkeisessä palveluksessa, johon vuorokauden jumalanpalveluskierto päättyy. Se tekee sitä lausuvat osallisiksi pyhien isien, noiden apostolien perillisten, uskosta ja säilyttää kirkon ykseyden ja sopusoinnun.

Kokouksen lopussa isät säätivät vielä seitsemän tärkeää kanonia, jotka määrittelivät paikalliskirkkojen suhteita. Niiden joukossa on kanoni (nro 3), joka säätää, että keisarillisen hallintokaupungin Konstantinopolin eli Uuden Rooman piispa on arvojärjestyksessä toinen heti Rooman paavin jälkeen.

Heinäkuun 30. päivänä 381 keisari Teodosios julkaisi asiakirjan, joka vahvisti kirkolliskokouksen päätökset. Siinä julistettiin, että ainoastaan niitä, jotka ovat uskonyhteydessä pyhiin isiin, voidaan pitää ortodokseina, ja kehotettiin harhaoppisten vallassa olevia seurakuntia palaamaan oikeaan uskoon.