Uusmarttyyri Ilarion, Verejan arkkipiispa

Arkkipiispa Ilarion (Vladimir Troitski) syntyi vuonna 1886 papin perheeseen Tulan läänissä Venäjällä. Jo varhaislapsuudessa hänessä heräsi halu opiskella. Viisivuotiaana hän tarttui kolmevuotiasta pikkuveljeään kädestä lähteäkseen tämän kanssa kotikylästä Moskovaan opiskelemaan. Vanhemmat huomasivat pian lasten kadonneen ja keskeyttivät heidän matkansa. Vartuttuaan aikuiseksi Vladimir todella opiskeli Moskovan hengellisessä akatemiassa, josta hän valmistui vuonna 1910 loistavin arvosanoin ja jatkoi sen jälkeen opintoja ja tutkimustyötä professoristipendiaattina. Hänen sydämessään paloi myös halu palvella Jumalaa munkkina, ja vuonna 1913 hän vihkiytyi munkiksi Pyhän Kolminaisuuden lavran skiitassa saaden uudeksi nimekseen Ilarion pyhittäjämarttyyri Hilarion Uuden mukaan. Jo samana vuonna hänet vihittiin pappismunkiksi, korotettiin arkkimandriitan arvoon ja nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi hengelliseen akatemiaan.

Arkkimandriitta Ilarion sai nopeasti osakseen arvostusta niin opettajana, teologina kuin sanan julistajana ja saarnaajanakin. Hän julkaisi lukuisia teologis-dogmaattisia tutkielmia, joille oli ominaista selkeän kirkollinen linja ja herkeämätön taistelu venäläiseen teologiaan metropoliitta Pietari Mogilan (Pjotr Mohila) ajoista eli 1600-luvulta lähtien pesiytynyttä skolastiikkaa ja latinalaisuutta vastaan. Jatkuvasti hän muistutti: ”Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta, kirkon ulkopuolella ei ole sakramentteja.” Hän osallistui vuosien 1917–1918 kirkolliskokoukseen ja kannatti innokkaasti Pietari Suuren aikana lakkautetun patriarkan viran uudelleen perustamista.

Vallankumouksen jälkeen Venäjällä alkoi kirkon vaino. Vuonna 1919 Ilarion pidätettiin ensimmäisen kerran ja hän istui vankilassa kolme kuukautta. Seuraavana vuonna hänet vihittiin Moskovan hiippakunnan apulaispiispaksi nimikkeellä Verejan piispa.

Aikalaiset luonnehtivat Ilarionia valoisin sanoin. Hän oli nuori, elämäniloinen, kaikin puolin sivistynyt, erinomainen saarnaaja, puhuja ja laulaja, loistava poleemikko, aina luonnollinen, vilpitön ja avoin. Ulkonaiselta olemukseltaan hän oli pitkä ja voimakas. Kansa rakasti häntä. Hänellä oli auktoriteettia myös papiston ja piispojen keskuudessa, jotka kutsuivatkin häntä ”suureksi” hänen älynsä ja uskonsa lujuuden tähden.

Piispallinen palvelutehtävä merkitsi kuitenkin Ilarionille ristintietä. Vajaat kaksi vuotta vihkimyksen jälkeen hänet karkotettiin Arkangelin alueelle, missä hän oli kokonaisen vuoden syrjässä kirkollisesta elämästä. Kun hän karkotusajan jälkeen palasi Moskovaan, patriarkka Tiihon otti hänet yhdeksi lähimmistä neuvonantajistaan ja uskotuistaan. Ilarionin kirkollisen toiminnan piiri laajeni. Hän kävi valtiollisen poliisiin (OGPU) pahamaineisen kirkkoasiainvaltuutettu Tutškovin kanssa vakavia neuvotteluja ortodoksisen kirkon elämän järjestämisestä lailliselle ja kanoniselle pohjalle uusissa neuvostovaltion oloissa. Valtion tukema, kirkon sisällä toiminut uudistusmielinen liike (obnovlentsy) koki hänet uhkaksi. Kesäkuussa 1923 hän toimitti juhlavigilian uudistusmielisten valtaamassa Herran temppeliintuomisen (Sretenjen) luostarissa, karkotti uudistusmieliset ja liitti luostarin jälleen varsinaisen kirkon helmaan. Seuraavana päivänä luostarissa palveli itse patriarkka Tiihon. Jumalanpalvelus kesti koko päivän päättyen vasta kello kuudelta illalla. Sen jälkeen patriarkka nimitti piispa Ilarionin luostarin johtajaksi.

Uudistusmielisten johtajat vaativat häiriötä aiheuttaneen piispan vangitsemista, ja joulukuussa Ilarion saikin kolmen vuoden tuomion. Hänet vietiin vankisaattueessa Vienan Kemin leirille ja sieltä edelleen Solovetskiin. Nähdessään parakkielämän koko kauheuden ja leiriruoan laadun hän totesi: ”Täältä emme pääse elävinä.” Kaikesta huolimatta hän säilytti vankileirillä sekä hyvät luonteenpiirteensä että munkkina ja pappina hankkimansa hyveet. Hänen kanssaan Solovetskissa olleet vangit ovat kertoneet hänen syvästä yksinkertaisuudestaan, aidosta nöyryydestään ja lapsenomaisesta sävyisyydestään. Luostarilupauksensa mukaisesti hän ei ollut kiinnostunut omistamaan minkäänlaisia tavaroita vaan antoi kaiken saamansa pois aina kun joku pyysi häneltä jotain. Häntä saatettiin loukata, mutta hän ei koskaan vastannut loukkaajalle eikä usein edes huomannut koko asiaa.

Ilarion oli aina iloinen ja katsoi kaikkea hengelliseltä kannalta. Kun hänet muutaman muun vangittuna olleen piispan ja papin kanssa määrättiin verkonkutojiksi ja kalastajiksi, hän toisteli helluntaistikiiran muunnelmaa: ”Pyhä Henki on hyvyyden lähde, joka tekee kalastajista teologeja – ja nyt teologeista kalastajia.” Näin hän nöyrtyi uuteen asemaansa. Hän leikitteli ajatuksella, että Solovetskin vankileiri oli luostarimainen hyveiden koulu: köyhyyden, sävyisyyden, nöyryyden, ruoasta pidättymisen, kärsivällisyyden ja työteliäisyyden koulu. Hänen seurallisuutensa, rakkautensa ja kiinnostuksensa jokaista ihmistä kohtaan oli hämmästyttävää. Hän oli vankileirin suosituin ihminen niin rikollisten kuin älymystönkin keskuudessa. Hän oli helposti lähestyttävä ja tavallisen tuntuinen, mutta iloisuuden ja tietynlaisen maallisuuden takaa saattoi vähitellen saada aavistuksen hänen suuresta hengellisestä kokemuksestaan ja lapsenomaisesta puhtaudestaan. Tavallisen maallisuuden ja jonkinlaisen houkkamaisuuden naamio kätkivät ihmisiltä hänen sisäisen työskentelynsä ja varjelivat hänet itsensä tekopyhyydeltä ja turhamaisuudelta.

Keskikesällä 1925 arkkipiispa Ilarion siirrettiin Solovetskista Jaroslavlin vankilaan. Olot olivat siellä toisenlaiset kuin Solovetskissa. Hän sai lukea hengellistä kirjallisuutta ja kirjoittaakin. Hän laati monta paksua vihkoa muistiinpanoja pyhien isien kirjoituksista ja lähetti ne sensuurin tarkastuksen jälkeen ystävilleen.

Tuohon aikaan Venäjän kirkossa syntyi neuvostovallan tukema suuntaus ”elävä kirkko”, joka kannatti uutta ajanlaskua. Valtiollisen poliisin agentti yritti taivuttaa Ilarionin liittymään siihen. ”Moskova rakastaa ja odottaa Teitä”, hän imarteli Ilarionia luvaten vapautta, mutta piispa pysyi horjumattomana ja kieltäytyi vapaudesta, jonka hintana olisi ollut petturuus kirkon perinteistä linjaa kohtaan. Tämän jälkeen hänen vankeusaikaansa jatkettiin kolmella vuodella, ja hänet lähetettiin takaisin Solovetskiin. ”Elävän kirkon” kannattajat eivät kuitenkaan jättäneet häntä rauhaan. Kesällä 1927 hänet vietiin Moskovaan, jossa häntä jälleen suostuteltiin liittymään uuteen ryhmittymään, mutta hän pysyi lujana: ”Ennemmin mätänen vankilassa kuin muutan kantani”, hän sanoi.

Solovetskissa vuonna 1926 arkkipiispa Ilarion laati yhdessä muiden vangittuna olleiden piispojen kanssa julkilausuman, joka määritteli ortodoksisen kirkon aseman uudessa historiallisessa tilanteessa. Tällä kuuluisalla Solovetskin julistuksella oli suuri merkitys kirkon taistelussa erilaisia sisäisiä hajottavia virtauksia vastaan.

Joulukuussa 1929 arkkipiispa Ilarionin ristintie alkoi lähetä loppuaan. Hänet tuomittiin karkotettavaksi Alma-Ataan, Kazakstaniin kolmeksi vuodeksi ja häntä lähdettiin kuljettamaan vartioituna vankilasta toiseen. Matkalla hänet ryöstettiin. Leningradiin hän saapui sairaana, syöpäläisiä kuhisevassa repaleisessa paidassa. Vankilan sairaalasta, jonne hänet sijoitettiin, hän kirjoitti: ”Olen vaikeasti sairastunut pilkkukuumeeseen ja olen vankilasairaalassa. Tartunnan sain ilmeisesti matkalla. Kohtaloni ratkeaa lauantaina (sairauden kriisivaihe); tuskin kestän.” Kuumeen noustua korkeaksi hän alkoi hourailla. Sitten hänen kuultiin sanovan: ”Nyt olen kokonaan vapaa, kukaan ei vie minua.”

Uskon tunnustaja arkkipiispa Ilarion kuoli 15. joulukuuta 1929. Leningradin metropoliitta Serafim Tšitšagov (ks. 28.11.) sai luvan hakea ruumiin haudattavaksi. Sairaalaan toimitettiin valkoinen piispallinen puku ja valkoinen mitra, vainaja puettiin ja vietiin Novodevitšin luostarin kirkkoon. Arkkipiispa Ilarion oli täysin muuttunut. Arkussa lepäsi säälittävän näköinen, paljaaksi ajeltu ja harmaantunut vanhus. Eräs vainajan sukulaisnainen pyörtyi hänet nähdessään, niin vähän hän muistutti entistä Ilarionia.

Ilarion haudattiin Novodevitšin luostarin hautausmaalle. Vuonna 1999 pyhäinjäännökset siirrettiin Moskovaan Herran temppeliintuomisen (Sretenjen) luostariin ja Ilarion julistettiin pyhäksi.