Vanhurskas Aleksi Moskovalainen

Pyhä Aleksi (Metšov) syntyi Moskovassa pyhän Aleksioksen, Jumalan miehen, muistopäivänä 17. maaliskuuta vuonna 1859. Hänen isänsä oli metropoliitan katedraalikuoron kanttori. Perheessä noudatettiin vanhan ajan avokätistä vieraanvaraisuutta. Kun Aleksin täti jäi leskeksi ja kolmen pienen lapsen yksinhuoltajaksi, Aleksin äiti kutsui hänet asumaan luokseen, vaikka hänellä itselläänkin oli kolme lasta ja asunnossa oli ahdasta. Aleksi kasvoi ihmisten parissa sisarustensa ja serkkujensa kanssa. Hänellä oli hiljainen ja rauhaa rakastava luonne eikä hän pitänyt riidoista eikä torailusta.

Aleksi opiskeli Moskovan pappisseminaarissa. Hänellä oli voimakas halu auttaa ihmisiä ja seminaarin jälkeen hän suunnitteli pyrkivänsä yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä. Äiti oli kuitenkin jyrkästi tätä vastaan. Hän halusi Aleksin omistautuvan rukoukselle ja kirkon työlle eikä Aleksi rohjennut vastustaa häntä. Myöhemmin hän oli äärettömän kiitollinen äidilleen, että tämä oli ohjannut hänet hänen oikean kutsumuksensa pariin. Valmistuttuaan seminaarista vuonna 1880 hän sai kanttorin paikan Jumalansynnyttäjän Ennusmerkki-ikonin kirkossa. Siellä häntä kohtasi suuri koettelemus. Kirkkoherra oli jyrkkäluonteinen mies, joka edellytti Aleksin tekevän vahtimestarille kuuluvia töitä aina kirkon siivoamisesta ja lämmittämisestä alkaen. Joskus hän saattoi lyödäkin Aleksia tai huitaista hiilihangolla. Kyyneleet nousivat usein nuoren Aleksin silmiin, mutta hän selvisi koetuksesta kristitylle sopivalla arvokkuudella ja oppi jopa pitämään ankarasta esimiehestään.

Vuonna 1884 Aleksi solmi avioliiton 18-vuotiaan Anna Petrovnan kanssa. Samana vuonna hänet vihittiin diakoniksi. Aleksi piti Annaa ensimmäisenä ystävänään ja apurinaan tiellä Kristuksen luo. Hän arvosti tämän lempeitä huomautuksia ja kuunteli niitä niin kuin toiset kuuntelevat hengellistä ohjaajavanhusta. Annalla oli kuitenkin vaikea sydänvika ja Aleksi oli jatkuvasti huolissaan hänen terveydestään. Heille syntyi kaikkiaan viisi lasta, joista kolmas lapsi kuoli ennen kuin ennätti täyttää vuoden. Neljäs lapsi Sergei vihkiytyi aikanaan papiksi ja kuoli neuvostoajan uusmarttyyrinä (ks. 24.12.).

Isä Aleksi vihittiin vuonna 1893 papiksi Pyhän Nikolaoksen kirkkoon Maroseikakadulla Moskovassa. Kirkko ja seurakunta olivat pieniä. Isä Aleksi alkoi kuitenkin toimittaa kirkossa säännöllisesti päivittäisiä jumalanpalveluksia, joita Moskovan pienissä kirkoissa ei yleensä toimitettu. Perhe asui vanhassa kosteassa puutalossa, joka jäi ympäröivien korkeampien talojen varjoon. Annan heikko terveys petti ja hän kuoli.

Tuohon aikaan tuttu kauppiasperhe kutsui Moskovassa käymässä olleen pyhän Johannes Kronstadtilaisen (20.12.) vierailulle luokseen. He järjestivät isä Aleksin ja isä Johanneksen tapaamisen. ”Tulitteko ottamaan osaa suruuni”, isä Aleksi kysyi isä Johanneksen saapuessa. ”En tullut ottamaan osaa suruun, vaan jakamaan ilon”, pyhä mies vastasi. ”Herra on tullut luoksesi. Lähde keljastasi ja mene ihmisten luo. Vasta nyt alat todella elää. Ole kansan kanssa ja ota toisten murheet kantaaksesi, niin saat nähdä, että oma onnettomuutesi on merkityksettömän pieni yleiseen murheeseen verrattuna, ja niin sinunkin on helpompi olla.”

Tapaaminen pyhän Johannes Kronstadtilaisen kanssa uudestisynnytti isä Aleksin ja valaisi koko hänen elämäntiensä. Hänet tultiin tuntemaan pappina, jonka puoleen kannatti kääntyä, kun perheessä oli vaikeuksia. Hän ei ladellut opetuksia, ei soimannut eikä tutkiskellut kenenkään vääriä tekoja. Hän osasi puhua koskematta kuohuksissa olevien herkkää itserakkautta ja siksi hänet kutsuttiin paikalle vaikeina hetkinä. Hän ei moittinut, vaan yritti esimerkkejä kertomalla saada kuulijat ymmärtämään oman syyllisyytensä ja saada heidät katumaan.

Isä Aleksi perusti pyhäkoulun kirkkonsa alakertaan. Kolmentoista vuoden ajan hän opetti uskontoa yksityisessä tyttökoulussa.

Isä Aleksin opetuspuheet olivat yksinkertaisia ja aitoja. Niissä ei ollut kaunopuheisuutta, mutta niistä huokuva luja usko ja elämän ymmärtämys kosketti ihmisten sydäntä. Rukoilijoiden määrä hänen kirkossaan kasvoi erityisesti vuoden 1917 kommunistivallankumouksen jälkeen. Kun lähellä sijaitsevan Kremlin kirkot suljettiin, osa siellä sijainneen Tšudovin (Arkkienkeli Mikaelin ihmeen) luostarin seurakuntalaisista ja laulajista siirtyi luostarin viimeisen johtajan metropoliitta Arseni Žadanovskin (1874−1937) siunauksella isä Aleksin kirkkoon. Tulijoiden joukossa oli paljon nuoria ja opiskelijoita.

Pappisseminaarien sulkemisen myötä nuoret, jotka halusivat omistautua palvelemaan kirkkoa, hakeutuivat arvostettujen pappien luo saadakseen heiltä käytännön opetusta ja seuratakseen heidän esimerkkiään. Isä Aleksi nautti tässä suhteessa erityistä arvostusta. Maroseikakadun kirkkoon kerääntyikin nuoria koulutuksen saaneita innokkaita pappeja ja diakoneja. Yksi heistä oli isä Aleksin poika Sergei, joka vihittiin papiksi vuonna 1919. Nuoret papit pitivät luentoja ja järjestivät kursseja, joilla perehdyttiin muun muassa liturgiikkaan. Apureista huolimatta isä Aleksin oma työtaakka kasvoi. Monet halusivat saada hänen siunauksensa ja pyytää neuvoa johonkin asiaan. Hän otti ihmisiä vastaan asunnossaan ja ajan myötä talon eteen muodostui loputon jono. Kesällä kauempaa tulevat yöpyivät kirkon pihalla.

Isä Aleksi halusi, että hänen seurakuntansa olisi kuin maailmassa toimiva luostari. Hän toivoi, että kaupungissa elävät voisivat löytää sieltä sen, mitä he etsivät luostareista, ja että jokaisella seurakuntalaisella olisi luostari omassa sielussaan. Häntä itseään sanottiin ohjaajavanhukseksi maailmassa. Optinan luostarissa vanhus Nektari (29.4.) sanoi Moskovasta tuleville: ”Miksi tulette meidän luoksemme, kun teillä on siellä isä Aleksi?”

Isä Aleksi oli hyvin nöyrä. Hän ei koskaan loukkaantunut, jos häneen suhtauduttiin karkeasti. ”Mitä minä olen, pelkkä kurjimus”, hän tapasi sanoa itsestään. Ottaessaan vastaan synnintunnustusta, hän saattoi sanoa rippilapselleen: ”Muista, ettei koko maailmassa ole pahempia kuin me kaksi.” Hän karttoi kaikkea itseensä kohdistuvaa kunnioitusta ja vältteli juhlallisia jumalanpalveluksia. Joutuessaan joskus osallistumaan niihin hän pyrki asettumaan toisten taakse. Palkitsemiset hän koki kiusallisiksi ja ne saivat hänet vilpittömästi hämmentymään.

Papiston suhtautuminen isä Aleksiin oli vaihteleva. Monet tunnustivat hänen arvovaltansa ja osa papeista oli hänen hengellisiä lapsiaan, mutta paljon oli myös niitä, jotka arvostelivat häntä.

Vallankumouksen jälkeen valtiollinen poliisi (OGPU) kutsui isä Aleksin kahdesti kuulusteltavaksi. Häntä kiellettiin ottamasta vastaan ihmisiä. Maaliskuussa 1923 pidetyn kuulustelun jälkeen hänet päästettiin heti vapaaksi, sillä hän oli jo vakavasti sairas. Suurella viikolla hän ei jaksanut tulla kirkkoon. Suurena perjantaina hän luki kaksitoista evankeliumijaksoa huoneessaan läheistensä läsnä ollessa ja loi murheellisia silmäyksiä kirkon ikkunaan, josta näkyi miten rukoilijoiden tuohukset syttyivät ja sammuivat kirkossa.

Toukokuun lopulla isä Aleksi matkusti tapansa mukaan lepäämään pieneen taloonsa Verejan kaupungissa Moskovan alueella. Siellä hän antoi henkensä rauhassa Herralle kesäkuun 9./22. päivänä vuonna 1923. Kuolema tuli nopeasti myöhään illalla heti hänen käytyään vuoteeseen. Hautajaisiin kokoontui tuhansia ihmisiä ja noin 80 henkeä papistoa. Ruumiinsiunauksen toimitti Danilovin luostarin johtaja piispa Feodor (Pozdejevski), joka oli juuri vapautunut vankilasta. Vastikään vapautunut patriarkka Tiihon toimitti haudalla litanian.

Kymmenen vuoden kuluttua Lazarevskojen hautausmaa, jonne isä Aleksi oli haudattu, lakkautettiin ja hänen reliikkinsä siirrettiin toiselle hautausmaalle. Siirron yhteydessä kävi ilmi, että reliikit olivat säilyneet maatumattomina. Uudella hautausmaalla isä Aleksin hauta oli vuosikymmenten ajan se, jolla kävi eniten ihmisiä. Hautakummulle jouduttiin tuomaan jatkuvasti lisää hiekkaa, sillä uskovat ottivat sitä siunaukseksi koteihinsa. Venäjän kirkko kanonisoi pyhän Aleksi Moskovalaisen vuonna 2000. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat Maroseikakadun kirkossa.